Pidin pienen orkesterin kamarimusiikillisuudesta, ja ihailin orkesterin intensiivistä ja eläväistä soittotapaa. Opintojeni loppuvaiheessa kuulin, että orkesterissa oli tulossa konserttimestarin paikka auki, ja päätin hakea. Voitin koesoiton ja sain unelmieni työpaikan.
Parasta työssäni on se, että saan tehdä sitä mitä rakastan; työskennellä inspiroivien huippumuusikoiden kanssa ja soittaa hienoja biisejä. Olen saanut soittaa myös oman orkesterini solistina, mikä on ollut joka kerta erityistä. Kausikonserttien lisäksi saamme soittaa myös kamarimusaa ja tehdä konsertteja eri ikäisille vauvasta vaariin.
Hienoimpia hetkiä ovat ne konsertit, jotka lähtevät lentoon esityksen aikana ja joissa tehdään asioita, joista ei välttämättä ole etukäteen sovittu. Siinä on jotain taianomaista, kun yli neljäkymmentä muusikkoa aistii ja hengittää yhdessä ja kertoo tarinaa musiikin keinoin, hetkeen heittäytyen.
Pidän kovasti orkesterityön sosiaalisuudesta, joka on loistavaa vastapainoa harjoittelun yksinäisyydelle. Orkesteri on työskennellyt yhdessä jo pitkään, ja tunnemme toisemme hyvin. Kun kollega onnistuu harjoituksissa hienosti soolossaan, muut saattavat suhistaa jaloillaan lattiaa. Se on aplodeja hiljaisempi tapa osoittaa ihailua ja tukea, häiritsemättä silti harjoitusta. Muutenkin meillä on tapana osoittaa arvostusta toisillemme kiittäen tai halaten konserttien jälkeen. Olemme tässä yhdessä!
Kotona tykkään tehdä hyvää ruokaa ja nautin, kun saan koota ison perheeni ja ystäviä saman pöydän ääreen. Silloin meillä kuunnellaan useimmiten jazzia, argentiinalaisia tangoja tai vanhoja rock-klassikoita.

Tutustu myös Merin kotisivuihin: merienglund.com

Sain paikan Tapiola Sinfoniettasta vuonna 2007. Tulin orkesteriin käytännöllisesti katsoen suoraan koulun penkiltä: olin opiskellut ensin Sibelius-Akatemiassa ja sen jälkeen Tukholmassa Edsbergin Musiikki-instituutissa. Mielenkiintoiseksi konserttimestarin valintaprosessin teki se, että kyseessä oli entisen opettajani, Tero Latvalan jälkeensä jättämä paikka.

Perhetaustani on varsin musiikkipitoinen: äitini suku on pullollaan kaustislaisia kansanmuusikkoja, enkä mitenkään voinut välttyä folkkistartunnalta. Oman lisänsä lapsena nauttimaani kulttuuricocktailiin toi Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, jonka konsertteja minut vietiin kuulemaan heti, kun vaipoista oli päästy.

Ammatillisesti vietän tällä hetkellä vahvaa kaksoiselämää: konserttimestarin töiden ohella olen kapellimestari ja liidaaja. Monet kotimaiset ja ulkomaisetkin orkesterit ovat tulleet tutuksi vuosien varrella vierailujen muodossa.

Tärkeitä mentoreitani ovat olleet viulisti Endre Wolf, pianisti Timo Koskinen sekä professori Mats Zetterqvist. Hannu Lintu johdatteli orkesterinjohdon saloihin. Soitan Elina Kaljusen rakentamalla, vuonna 2018 valmistuneella viululla.

Kotona vauhdista pitävät huolen kolme lasta, kaksi kissaa sekä useat keskeneräiset pihaprojektit.

Muistan missä tuolissa istuin kotona, kun vanhempani kysyivät, haluaisinko ruveta soittamaan viulua. Olin 7-vuotias ekaluokkalainen, ja Itä-Helsingin musiikkiopiston viuluopettajana oli aloittanut unkarilainen Géza Szilvay, jolle mahtui uusia oppilaita. Muistan miten olin harkitsevinani hetken ennen kuin vastasin myöntävästi, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tarkoitti ’ruveta soittamaan viulua’.

Se tie vei seitsemän vuoden kuluttua Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle, ja koko nuoruuteni soitin konserttimestarina Helsingin Juniorijouset -orkesterissa. Koin silloin – kuten edelleen – että instrumenttini on vielä viuluakin enemmän nimenomaan orkesteri.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen harkitsin hetken sitä, mikä muu kuin viulunsoitto olisi kiinnostavaa. Mutta toukokuussa olin Sibelius-Akatemian pääsykokeissa päälläni sininen T-paita, jossa luki keltaisilla, nukkapintaisilla kohokirjaimilla: ”VOI KAUHEA”. Se herätti lautakunnassa hilpeyttä, eikä estänyt pääsyäni opiskelemaan.

Sibelius-Akatemian vanhan rakennuksen, Eduskuntatalon viereisen R-talon portaikossa näin vuonna 1986 suuren julisteen: ”Tule tekemään huippuorkesteria Espooseen!” Osallistuin koesoittoihin, ja Espoon kaupunginorkesterin, Tapiola Sinfoniettan 2.konserttimestarina olen toiminut elokuusta 1987, orkesterin aivan ensimmäisestä päivästä lähtien.

Olin pienenä kova laulamaan, ja haaveenani oli tulla joskus iskelmälaulajaksi. Ensimmäisen luokan opettajani kehotuksesta minut pistettiin Vantaan musiikkiopiston pääsykokeisiin. Hyvien pisteiden takia kysyttiin, josko pianon sijasta kelpuuttaisinkin soittimeksi viulun. En ollut koskaan edes nähnyt viulua, mutta vastaus oli kyllä. Tykästyin kovasti viuluun ja iskelmälaulaja-toiveet jäivät taakse.

Musiikkiopistosta tieni vei Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen kautta solistiselle linjalle. Parikymppisenä alkoivat keikkailut ammattiorkestereissa, yhtenä niistä Tapiola Sinfonietta. Kun Sinfoniettassa tuli 1. viulun paikka auki, hain sitä, ja onnekseni sain vakipaikan ekasta koesoitostani!

Tapiola Sinfonietta on mahtava orkesteri olla töissä ja tehdä musiikkia loistavien ja mukavien kollegojen kanssa. Sinfoniettan lisäksi olen jo pitkään soittanut Vantaan Viihdeorkesterissa ja Savonlinnan Oopperajuhlaorkesterissa. Ajan salliessa on muutenkin mukavaa ja antoisaa keikkailla välillä muissakin orkestereissa, ja esimerkiksi kvartetin voimin soitella poppia tai rockia. Elämään antaa voimaa myös musiikin kuuntelu − vanhasta rakkaudestani iskelmämusiikista klassiseen ja kaikkea siltä väliltä!

Musiikintäyteiseen elämäntyyliin on luontevaa kasvaa muusikkoperheessä. Minulla ei oikeastaan ollut vaihetta, jolloin olisin valinnut muusikon ammatin. Se vain tuntui ainoalta tieltä.
Merkittävimpiä vaikuttajia viulunsoiton opiskelussani ovat olleet Ari Angervo ja Chaim Taub.

Erityisen lähellä sydäntäni on kolme aluetta. Ensimmäinen, rakkaus oopperaan, syttyi jo 11-vuotiaana, kun lauloin lapsiroolia Sallisen Punaisessa viivassa. Sitä seurasi työpaikka Suomen Kansallisoopperan orkesterissa, ja intohimon jatkumona pitkän linjan muusikkous Savonlinnan Oopperajuhlilla kesäisin.

Toinen on orkesterimuusikkous, joka oli jo lapsuudenhaaveeni. Onnekseni pääsin nuorena mukaan Avanti!-kamariorkesterin toimintaan, mikä oli minulle mitä loistavin tapa kouluttautua monipuoliseksi muusikoksi. Tapiola Sinfoniettaan hakeutumiseen vaikutti paljon se, että juuri perustetussa orkesterissa soitti monia minulle tuttuja muusikoita.

Kolmas alue, missä tunnen olevani hyvin erityisellä tavalla kotonani, on vanha musiikki. Kasvoin barokkisoittajaksi Battalia-yhtyeen riveissä.

Minua kiehtoo mahdollisuus soittaa monissa eri muusikkoyhteisöissä. Näin on helpointa uudistua ja löytää virkistäviä näkökulmia. Siitä saan energiaa itselleni, jota jaan takaisin muille muusikoille ja ihanille yleisöille.

Saaristomeri purjehtien sekä Suomen järvimaisemat antavat minulle voimaa. Hiljaisuus sekä luonnonäänet ovat meditatiivisinta musiikkia!

Minulle oli jostain syystä selvää hyvin pienestä pitäen, että haluan soittaa viulua, ja että siitä tulisi minulle jollain tapaa ammatti. Viiden soittavan sisaruksen kanssa kasvaneena ajatus tuntui luontevalta.

Matka alkoi Oulun konservatoriosta ja jatkui Sibelius-Akatemiassa, Kuhmon viulukoulussa ja Rotterdamin konservatoriossa. Opintojeni alkuvaiheessa arvelin suuntautuvani viulunsoiton opettajaksi, mutta kolme vuotta Virtuosi di Kuhmo- kamariorkesterin konserttimestarina sytytti kipinän orkesterisoittoon, yhdessä tekemiseen. Kun opintoni lähestyivät loppuaan, näin ilmoituksen vapaana olevasta ykkösviulun soittajan paikasta Tapiola Sinfoniettassa, ja elokuussa 1995 allekirjoitin työsopimukseni.

Enpä arvannut aloittaessani, miten hienoon työyhteisöön pääsin mukaan! Työpäivääkään ei ole kulunut, jolloin ei olisi ollut aihetta ihastella taitavien kollegojen monipuolista osaamista ja luovuutta, hyvästä seurasta puhumattakaan. Tämä on ollut omiaan pitämään innostuneen kipinän yllä. Työn monipuolisuus ja vaihtelevuus ovat haastaneet välillä pois omilta mukavuusalueilta ja auttaneet löytämään uusia.

Olen pienestä pitäen ollut erityisesti klassisen musiikin ystävä. Työni luonteesta johtuen kuuntelen vapaa-ajallani harvoin musiikkia, ellei se liity tulevaan ohjelmistoon tai työviikkoon, sillä työpäivien jälkeen kaipaan hiljaisuutta. Aina kun mahdollista, hakeudun etsimään sitä luonnosta. Jos äkillinen musiikin nälkä kuitenkin yllättää työpäivän jälkeen, suuntaan mieluummin konserttiin kuin kuulokkeiden väliin. Konsertti tapahtumana, olipa lavalla soittamassa tai yleisössä kuulijana, on aina kiehtova ja ainutkertainen kokemus.

Synnyin kaupunkiini Lahteen perustettiin musiikkiluokat 1960-luvun puolenvälin tienoilla. Äitini laittoi minut pyrkimään sinne 70-luvulla, ja samalla pääsin aloittamaan viulunsoiton opinnot musiikkiopistossa. Ilman näitä kahta opinahjoa ja hienoja opettajia minusta tuskin olisi tullut muusikkoa.

Musiikki täytti elämäni pianon- ja viulunsoiton, orkesterien ja teoriaopintojen muodossa. Lukion kävin iltakoulussa, koska halusin enemmän aikaa harrastukselle. Ohimenevänä haaveena oli arkkitehdin ammatti, mutta päästyäni Sibelius-Akatemiaan en enää uhrannut sille ajatustakaan.
Vuonna 1990 avautui viulistin paikka Tapiola Sinfoniettassa, johon halusin ehdottomasti pyrkiä, koska eri orkestereissa keikkailtuani huomasin viihtyväni parhaiten hieman pienemmissä kokoonpanoissa. Onnekseni sain paikan!

Kiinnostukseni barokkimusiikkia kohtaan heräsi opiskeluaikana, kun periodisoittimien ilosanoma alkoi levitä Suomeenkin. Vuorotteluvapaalla lähdin Hollantiin opiskelemaan alaa enemmän, ja sieltä palattuani soitin barokkiviulua ahkerasti eri kokoonpanoissa. Barokkimusiikki on edelleen kaikkein lähimpänä sydäntäni.

Työn vastapainoksi harrastan liikuntaa ja puutarhatöitä. Iloa tuottavat myös muut taiteenlajit kuvataiteesta teatteriin ja kirjallisuuteen. Eniten nautin hiljaisuudessa olemisesta ja perheeni kissojen Pepin ja Leevin silittelystä.

Aloitin viulunsoiton opintoni 5-vuotiaana. Suvussani on muusikkoja monta sukupolvea. Halusin tähän ammattiin itse heti pienestä pitäen.

Olen opiskellut Sibelius-Akatemiassa. Suoritin siellä viulunsoiton loppututkinnon erinomaisin arvosanoin, ja valmistuin musiikin maisteriksi vuonna 1999. Opettajinani ovat olleet mm. Anatoli Melnikov, Seppo Tukiainen, Olga Parhomenko ja Tuomas Haapanen.

Lukuisat viulukilpailut (mm. Norrköping, Wieniawski, Montreal ja Salzburg) sekä aktiivinen kamarimuusikkona toimiminen ovat entisestään syventäneet intohimoani tähän ammattiin.
Olen työskennellyt Suomen Kansallisoopperassa sekä Helsingin kaupunginorkesterissa ennen Tapiola Sinfoniettaan tuloani. Aloitin vakinaisena muusikkona Sinfoniettassa vuonna 2007, josta 1. viulussa vuodesta 2010 lähtien. Työssäni minua inspiroivat haasteet sekä soitto yhdessä taitavien ystävieni kanssa.

Olen kotoisin Lahdesta. Harrastin viulunsoittoa, taitoluistelua ja telinevoimistelua, mutta erityisesti pidin kutomisesta. Ensimmäisen villapuseroni tein 9-vuotiaana, ja siitä eteenpäin niitä syntyi runsaasti. Käsityöammatti oli suunnitelmissani, mutta lukioon siirtyessäni viulunsoitto vei voiton.

Näin jo lukioaikana lehtikirjoituksen Espooseen perustettavasta uudesta kaupunginorkesterista. Viuluopintoni Sibelius-Akatemiassa ja Rotterdamissa kestivät yhteensä yhdeksän vuotta,
ja opintojeni loppupuolella vuonna 1995 sain ensimmäisen työpaikkani Suomen Kansallisoopperan orkesterista. Pari vuotta myöhemmin pääsin viulistiksi Tapiola Sinfoniettaan.

Soitan mielelläni eri aikakausien musiikkia pienkokoonpanoista suuriin teoksiin. Koskettava, tunteikas musiikki on lähellä sydäntäni.

Mikä onkaan sen ihanampaa kuin retkeily luonnossa! Patikointi trangiaruokineen kuuluu perheemme yhteisiin hetkiin. Puhdas ilma, kiireettömyys ja hiljaisuus tuovat ihanan vastapainon arkeen.

Lapsena olin kuulemani mukaan jokseenkin uuvuttava tanssiva laulugeneraattori, joka suolsi ymmärrettäviä melodioita täysin käsittämättömillä sanoituksilla. Ympäristön helpotukseksi laulu- ja tanssitarpeilleni löytyi purkautumiskanava Tapiolan kuorosta ja balettikoulusta. Se, miksi minut laitettiin viulunvarteen, on vielä käsittelemättä.

Viulunsoitto polkaistiin vauhtiin Espoon musiikkiopistossa, ja se kiihtyi myöhemmin Sibelius-Akatemiassa ja Wienin musiikkikorkeakoulussa. Merkittävimmän ammatillisen oppini olen kuitenkin saanut rakkailta kollegoilta ja huippumuusikoilta orkestereissa, joissa minulla on ollut ilo ja kunnia työskennellä koti- ja ulkomailla. Unelmatyöpaikkaani, kamarimusisoivaan Tapiola Sinfoniettaan, juurruin pysyvästi saatuani ykkösviulistin pestin vuonna 2001. Toisen viulun äänenjohtajana olen soittanut vuodesta 2014.

Iän karttuessa arvomaailmani on liukunut henkilökohtaisesta ammatillisesta kunnianhimosta kohti kokonaisvaltaista yhteisöllistä hyvinvointia. Sujuva kollegiaalinen vuorovaikutus kaikilla työn osa-alueilla onkin suurin voimanlähteeni ja iloni työelämässä: korkeatasoinen taiteen tekeminen ja hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.

Orkesteri on mitä mainioin sosiaalisten ilmiöiden pienoislaboratorio. Ehtymätön mielenkiintoni niitä kohtaan ajoi minut Helsingin yliopistoon sosiaalipsykologian opintojen pariin, ja vuonna 2019 suoritin lopulta valtiotieteiden maisterin tutkinnon.

Synnyin Ruotsissa, missä aloitin koulun ja viulunsoiton. Muutettuamme Suomeen jatkoin viulunsoittoa Espoon musiikkiopistossa, jossa olen edelleenkin kirjoilla; opettajan roolissa jo lähes 30 vuoden ajan.

Koulut käytyäni lähdin opiskelemaan Moskovan Tšaikovski-konservatorioon, jossa suoritin maisterintutkintoni. Moskovassa tutustuin myös ihanaan hollantilaiseen pianistipoikaan.
Espooseen oltiin 1987 perustamassa huippuorkesteria, jonne minäkin menin pyrkimään. Sain kuin sainkin sieltä paikan, mutta Hollanti oli edelleen mielessäni. Lähdin sinne opiskelemaan vielä kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen pianistipoika tuli mukanani Suomeen. Meille syntyi kolme lasta, jotka yhdessä esiintyessään ovat Trio Roozeman. Nyt olemme tallustaneet samaa polkua jo melkein 30 vuotta.

Parasta työssäni ovat ihanat kollegani, vaihtuvat kapellimestarit ja solistit. Lisäksi sopivaa haastetta tuo viikoittain vaihtuva ohjelmisto. Musiikin ja ruoan suhteen olen kaikkiruokainen.

Asun ison metsän reunalla, jossa kävelemällä ja pyöräilemällä ammennan voimaa elämään.

Aloitin viulunsoiton opiskelun Mikkelin musiikkiopistossa 10-vuotiaana. Siis varsin myöhään tämän päivän mittapuun mukaan. Musiikki oli ollut kuitenkin läsnä elämässäni jo aivan lapsesta saakka. Sitä harrastettiin aktiivisesti sekä molempien vanhempien että sisarusten toimesta, laulaen ja soittaen. Lisäksi kotitalon ohi viikoittain marssivat sotilassoittokunnan vartioparaatit tekivät pieneen poikaan suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.

Muutto Espooseen 1960-luvun lopulla paransi opiskelumahdollisuuksia, mutta vasta pääsy Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle ja myöhemmin sen solistiselle osastolle antoivat suunnan kohti ammattimuusikon uraa. Toinen merkittävä korkeakouluni oli Tapiola Sinfoniettan edeltäjä, Espoon kamariorkesteri, jossa työskentely oli hyvin ammattimaista, ja josta sain paljon hyviä eväitä ammattiorkesterissa toimimiseen.

Tapiola Sinfoniettan riveihin pyrin ensimmäisten joukossa vuonna 1987. Tämän kuluneen yli kolmenkymmenen vuoden aikana olen voinut seurata orkesterin toimintaa monesta vinkkelistä. Ensin ykkösviulun, sitten kakkosviulun äänenjohtajan ja lopulta kakkosviulun soittajan paikalta. Taiteellisen johtoryhmän jäsenenä olen voinut usean vuoden ajan vaikuttaa taiteellisiin päätöksiin ja ohjelmiston suunnitteluun. Orkesterin kehitys tänä aikana on ollut valtava, ja en voi olla yhä ihailematta sitä, millaisella intohimolla sen muusikot edelleen suhtautuvat työhönsä.

Harrastuksista puhuttaessa muusikoiden kohdalla sanotaan usein, että harrastus ja työ merkitsevät heille samaa asiaa. Näin on myös minun kohdallani. Musiikin kuuntelu on jäänyt vuosien mittaan yhä vähäisemmäksi johtuen varmasti osaksi siitä, että päivittäinen musiikin annostus täyttyy jo töissä. Jos joskus autoradion CD-pesään hulahtaa jokin levy, on se melko varmasti Sting.

Ollaan oltu viulun kanssa kimpassa siitä lähtien kun olin 5-vuotias. Aluksi touhu oli takkuista kitkutusta, mutta kun vähän edistyin, pääsin soittamaan yhdessä muiden kanssa, ja sekös oli kivaa! Vuosien mittaan matkamme kulki Itä-Helsingin musiikkiopistosta Sibelius-Akatemiaan ja kolmeksi vuodeksi Rotterdamin konservatorioon.

Vuonna 1990 musiikin maisterin paperit takataskussa aloimme etsiskellä työpaikkaa. Sehän löytyikin Tapiola Sinfonietta -nimisestä uudenkarheasta kamariorkesterista, joka oli hiljattain perustettu Espooseen. Siinä porukassa on nyt vierähtänyt jo melkein kolmekymmentä vuotta, enkä olisi voinut toivoa parempaa paikkaa kehittyä muusikkona ja oppia yhteissoittoa ja ryhmädynamiikkaa sen monissa muodoissaan.

Viime aikoina olemme kiinnostuneet kantri- ja folkmusiikista ja uskaltautuneet uusille vesille improvisoimaan, jopa vähän laulamaan. Kun viuluni on vapaalla, minä olen tanssimassa swing-musiikin tahdissa, parin kanssa tai ilman.

Synnyin Suomessa, mutta asuin lapsuuteni ja nuoruuteni 17-vuotiaaksi asti Pohjois-Amerikassa; ensimmäiset neljä vuotta Kanadassa ja sen jälkeen Yhdysvalloissa, Los Angelesissa, jossa aloitin
viulun ja pianon soiton.

Ajattelin kuitenkin, että minusta tulee tiedemies, mikrobiologi, johon tähtäävät opinnot aloitin muutettuani Suomeen 1970-luvulla. Opiskeltuani pari vuotta matemaattisluonnontieteellisessä tiedekunnassa Helsingin Yliopistolla rakkaus musiikkiin vei voiton. Pyrin ja pääsin Sibelius- Akatemiaan.

Viulunsoiton opettajiani Los Angelesissa olivat muiden muassa Olga Blasyna ja Eunice Wennermark-Price. Suomessa opettajiini kuuluivat mm. Anja Ignatius ja Paavo Pohjola. Viulunsoiton diplomin suoritin vuonna 1982, jonka jälkeen olin Hämeenlinna Kvartetin perustajajäsen vuoteen 1987 asti. Kun kuulin uuden orkesterin, Tapiola Sinfoniettan, perustamisesta, osallistuin koesoittoihin. Siitä lähtien olen soittanut tässä rakkaassa orkesterissa. Minulla on ollut myös useita luottamustehtäviä Tapiola Sinfoniettassa sekä Suomen Muusikkojen Liitossa, erityisesti Helsingin Muusikot ry:ssä.

Tapiola Sinfoniettan konsertteja olen tallentanut vuodesta 2006 äänitysfirmani masterointistudion kautta. Uutena inspiraation lähteenäni on opiskella musiikin säveltämistä, erityisesti elokuvaa ja videoa ajatellen. Tämä tukee menossa olevaa useamman vuoden videoprojektiani.

Myös valokuvaus on ollut pitkään mieluinen harrastukseni.

Olen soittanut Tapiola Sinfoniettassa vuodesta 1987 eli orkesterin perustamisesta lähtien. Eteläisen Espoon rannalla ikäni asuneena oli hienoa tulla valituksi juuri tähän orkesteriin. Sitä ennen työskentelin eri puolella Suomea kaupunginorkestereiden avustajana, ja muutaman vuoden olin muusikkona Kansallisteatterissa. Viulunsoiton opinnot aloitin 6-vuotiaana Espoon musiikkiopistossa, jossa olen toiminut viulunsoiton opettajana nyt jo noin 30 vuotta.

Lisäksi olen tehnyt runsaasti töitä studiomuusikkona vuodesta 1982 alkaen lukuisten kevyen musiikin artistien kanssa, heidän joukossaan Hurriganes, T.T. Oksala, Pekka Pohjola, Pave Maijanen, Aki Sirkesalo, Kari Tapio, Kirka, Tapani Kansa, Yö, Tommi Läntinen… Lista on pitkä. Mieleen on jäänyt erityisesti Dublinissa U2:n studiossa tehty T.T. Oksalan albumi todellisten ääniammattilaisten kanssa.

Mutta ei töitä ilman harrastuksia, jotka nykyisin painottuvat puutarhanhoitoon, veneilyyn, arkkitehtuuriin ja gourmet-ruokaan.

Halusin aloittaa viulunsoiton luultavasti siksi, että isäni, joka soitti harrastuksenaan monia instrumentteja, soitti myös viulua. Kesäiset musiikkileirit olivat paikka, jossa heräsi halu ryhtyä muusikoksi.

Olen syntynyt Helsingissä, mutta pienestä lapsesta lähtien asuin omakotitalossa Espoossa. Lähimetsä oli rakas ja turvallinen paikka, ja muistan kulkeneeni siellä paljon myös yksin jo varsin pienenä. Muistoni metsän luonnosta ovat hyvin voimakkaat. Koen, että luonnossa yksin kulkemisellani ja muusikkoudellani on yhteys.

Soitto-opinnot veivät yksityistunneilta Sibelius-Akatemiaan ja pieniksi jaksoiksi myös ulkomaille. Olin juuri tehnyt diplomitutkinnon, kun Espoon kaupunginorkesteri perustettiin, joten oli luontevaa hakea työpaikkaa sieltä.

Soitan ja kuuntelen mielelläni hyvin monenlaista musiikkia. Eräänä vuonna kuuntelin erityisesti japanilaista musiikkia alkuperäissoittimin soitettuna. Vapaa-ajallani harrastan pilatesta, kävelyjä ja luontoa, josta saan voimaa. Hangon maisemat ovat tulleet tutuiksi viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja siitä on tullut minulle tärkeä paikka. Musiikki ja yhteys toisiin soittajiin, yhdessä soittaminen sekä kokemusten jakaminen ovat asioita, joista nautin työssäni.

Ensimmäinen selkeä musiikista, tai tarkemmin sanottuna äänestä, syntynyt vaikuttumisen kokemus on orkesterin viritys Savonlinnan Oopperajuhlilla varmaan joskus 1980-luvun loppupuolella. Kiitos mummolle lipuista!

Suurin yksittäinen syy sille, että minusta tuli muusikko, on ensimmäisen alttoviulunopettajani, Emil Langbordin tapaaminen herkässä 16 vuoden iässä. Siihen asti olin totisesti mennyt sieltä, missä aita on matalin, mitä tuli soittotunneille harjoittelemiseen. Langbordin opissa aloin ensimmäistä kertaa aidosti pitämään harjoittelusta.

Lähinnä Suomessa pitkään ja hartaasti tapahtuneiden opintojen jälkeen sain onnekseni työskennellä oikeastaan kaikissa helsinkiläisissä orkestereissa ennen valintaani Tapiola Sinfonietan äänenjohtajaksi vuonna 2018.

Pidän orkesterissamme sen musiikillisesta kaikkiruokaisuudesta, erittäin hyvästä yhteishengestä, sekä siitä synergiasta, joka syntyy Tapiola Sinfoniettan kokoisen orkesterin, sekä itselleni tärkeän Kamus-kvartetin työskentelyn lomittumisesta.

Töiden ulkopuolella jatkan kaikkiruokaisuuden tiellä niin musiikin kuuntelun, kuin myös itselleni rakkaan ruoanlaiton parissa.

Musiikilla on aina ollut elämässäni keskeinen sija. Pienenä kuuntelin pöydän alla aikuisten keskustelua. Sanat `polyfonia` ja `Bach` toistuivat yhtenään, ja tajusin (jo silloin), että ne ovat elämän tärkeimpiä asioita. Joskus urkuri-isäni otti minut mukaansa kirkkoon, apulaiseksi urkuja virittämään. Istuin urkupenkillä, ja painoin yhtä kosketinta kerrallaan isän naputellessa pilliä. Kun isä huusi urkujen sisältä: ”Seuraava!”, painoin seuraavaa kosketinta.

Mieleeni on myös piirtynyt muistikuva alttoviulisti Tapio Myöhäsestä soittamassa iltamusiikkia isäni kanssa Kuopion tuomiokirkon urkuparvella. Soittimen ääni lumosi minut silloin, eikä lumous ole haihtunut vieläkään. Tapiola Sinfoniettaan tulin vuonna 1992 monen mutkan kautta opiskelun jälkeen. Meitä sinfoniettalaisia yhdistää rakkaus musiikkiin, ja väitän, että saamme työstämme voimaa. Lisäksi lataan akkujani esimerkiksi metsässä liikkuen.

Sain kasvaa kodissa, jossa musisoitiin paljon. Viulunsoittoni alkoi Risto-isän opastuksella. Pianoa soittava Liisa-äiti oli isän tavoin hyvä amatöörimuusikko ja myös korvaamaton säestäjä.

Ensimmäinen viuluopettajani oli parikymppinen enoni Ylle Poijärvi, ja 11-vuotiaana pääsin Onni Suhosen oppilaaksi.

Alttoviulua olin kuullut jo pikkupoikana, kun isäni soitti ystävineen jousikvartetissa. Itse pääsin kokeilemaan alttoa 14-vuotiaana vastaperustetussa Kirkkonummen Kamariorkesterissa, aluksi pienellä soittimella.

Vuonna 1976 sain lainata Yllen kuuluisaa Cervus-alttoa, ja käsitykseni alttoviulusta muuttui täysin. Löytyi upeasti soiva, sielukas soitin. Sain kiitollisena soittaa Cervuksella vuoteen 1989 asti.

Muita tärkeitä suunnannäyttäjiä ovat olleet soittaminen Vantaan Orkesterissa, sekä Kuhmon Kamarimusiikin leirit, ja varsinkin Gerard Causse’n alttoviulusoitto. Samoin tapaaminen Cervuksen mitoilla rakennetun alttoni tekijän, Gerriet Grothin kanssa.

Opiskelu vaimoni Tuulan kanssa Israelissa Daniel Benyaminin johdolla ajoittui sopivasti vuosiin 1985-86, juuri ennen koesoittoa Tapiola Sinfoniettassa. Minua viehätti heti alusta alkaen ajatus pienemmästä orkesterista. Suurella kiitollisuudella ajattelen nyt aikaani Tapiola Sinfoniettassa.

Luonto ja meri ovat olleet lähellä sydäntäni lapsuudesta lähtien. Samoin kaikki aidosti tehty musiikki. Voimaa antavat myös puutarhapalsta ja yhteinen puuhailu vanhalla mökillä, ja tietenkin upea työyhteisömme.

Aloitin viulunsoiton opinnot 8-vuotiaana Espoon musiikkiopistossa. Opettajani Paavo Pohjolan kehotuksesta vaihdoin alttoviuluun, jota opiskelin Sibelius-Akatemiassa Veikko Kososen, Jouko Mansneruksen ja Matti Hirvikankaan johdolla. Myöhemmin valmistuin musiikin maisteriksi. Lisäksi olen opiskellut yksityisesti Daniel Benyaminin oppilaana Suomessa ja Tel Avivissa. Tapiola Sinfoniettassa olen soittanut orkesterin perustamisesta lähtien.

Synnyin Helsingissä urheilua ja musiikkia harrastavaan perheeseen. Aloitin viuluopinnot 11- vuotiaana isoäidin perintöviulun innoittamana. Ylioppilaana pyrin Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan viulunsoittoa sekä Helsingin Yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Viulusta ja myöhemmin alttoviulusta tuli ammatti ja lääketieteestä harrastus. Opiskelin välivuoden USA:ssa, ja sain siellä kosketuksen alttoviuluun ja viulupedagogiikkaan professori Mimi Zweigin johdolla.

Valmistuttuani Sibelius-Akatemiasta vietin kaksi inspiroivaa vuotta Lahden kaupunginorkesterissa, jossa alttoviulistin urani pääsi hyvään vauhtiin. Sieltä tieni vei vuonna 1987 Espoon uuden orkesterin koesoittoon, ja ilokseni sain paikan. Siitä lähtien olen nauttinut orkesterin hyvästä yhteishengestä, voimakkaasta kehittymisen halusta sekä erittäin monipuolisesta tekemisestä. Hyvältä on tuntunut myös mahdollisuus vaikuttaa oman työn sisältöön. On todella suuri etuoikeus saada olla hienojen taiteilijoiden ja mielenkiintoisten ihmisten vaikutuspiirissä musiikin äärellä.

Pidän pääosin klassisesta musiikista ja oopperasta. Erityisen läheisiä säveltäjiä ovat Bach ja Schubert. Arkeen saan voimaa työstäni ja perheestäni sekä luonnossa liikkumisesta ja kuvataideharrastuksestani.

Soittoharrastukseni alkoi siitä hetkestä, kun lainasin ukkini viulua. Aloitin opinnot Lappeenrannan musiikkiopistossa, jossa soitin vaihtui myöhemmin alttoviuluun konserttimestari Kalevi Tarvaisen suosituksesta. Ihastuin alton tummaan, kauniiseen ääneen, ja ammatinvalintakin alkoi pikkuhiljaa selkiytymään.

Jatkoin opintoja Sibelius-Akatemiassa Eija Hirvosen, Jouko Mansneruksen ja Atso Lehdon johdolla sekä myöhemmin Israelissa Daniel Benyaminin opissa. Tapiola Sinfonietta tuntui mielenkiintoiselta orkesterilta ja myös haastavalta työpaikalta, mitä kaipasin. Ajattelin, että siellä voisi oppia uutta. Vuodesta 1988 olen ollut Tapiola Sinfoniettassa alttoviulunsoittajan vakanssilla.

Vapaa-aikaani kuuluu muun muassa ulkoilua, vapaaehtoistyötä lähetysjärjestössä sekä shakkia ja frisbeegolfia kaveriporukalla. Kesän kohokohtiin kuuluvat mökkeily ja vaellusretket esimerkiksi Lapissa. Näistä kaikista, ja uskosta, saan myös voimaa elämääni.

Työssä minulle on parasta yhteen hiileen puhaltamisen ja yhteisen tekemisen tuntu, jota olen Tapiola Sinfoniettassa saanut kokea paljon. On osaamista ja paloa, se on hyvin palkitsevaa.

Taipaleeni sellonsoittajana alkoi opinnoilla Kotkan musiikkiopistossa ja jatkui Sibelius-Akatemiassa sekä New Yorkissa Juilliard Schoolissa. Ammatillisen kotini löysin Tapiola Sinfoniettasta jo ensimmäisistä koesoitoista syksyllä 1986. Orkesteri on ollut minulle suurin muusikkouteeni vaikuttanut tekijä. Orkesterityön ohella olen saanut esittää runsaasti kamarimusiikkia eri kokoonpanoissa sekä kotimaassa että ulkomailla.

Perhe-elämä ja lasten kanssa kasvaminen on ollut vähintään yhtä vaativa koulu kuin vastaava aika soittajana. Nyt kun lapset ovat kukin jo tahoillaan, aikaa on myös kahteen rakkaaseen harrastukseeni; ratsastukseen ja ruoanlaittoon. Molemmissa harrastuksissani löytyy yhtäläisyyksiä työhöni sellistinä: jäntevyys, rentous ja rytmitaju auttavat huomattavasti hevosen kanssa kommunikoidessa. Maukas ruoka taas syntyy usein luovasti hetkessä. Se myös katoaa hetkessä, kuten onnistunut konserttikin, mutta jää pitkäksi aikaa tuottamaan hyvää mieltä ja oloa.

Aloitin musiikkiin tutustumisen ja sello-opintoni Lahdessa, jossa isäni toimi pitkään Lahden kaupunginorkesterin alttoviulistina. Ensikosketukseni ammattiorkesterissa työskentelyyn sain myös Lahden kaupunginorkesterissa, jossa olin työharjoittelussa kaksi viikkoa. Muistan, että kokemus oli innostava ja elämyksellinen.

Sittemmin tieni vei Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle, Edsbergin Musiikki-instituuttiin Tukholmaan ja Tapiola Sinfoniettaan. Sellonsoiton opettajina matkan varrella olivat Hannu Kiiski, Frans Helmerson, Alexander Rudin ja Heikki Rautasalo, jonka johdolla suoritin sellodiplomin Sibelius-Akatemiassa 1995. Tuolloin olin ollut Tapiola Sinfoniettan jäsen jo useamman vuoden. Myös Tapiolassa soittaminen oli nuorelle muusikolle aikamoinen musiikillinen korkeakoulu.

Nykyään nautin kovasti monien taitavien kollegojeni soitosta. Virkistäviä ja ammatillisesti aktivoivia ovat olleet myös vierailut muissa orkestereissa. Minulle tässä työssä on usein parasta viikon ensimmäinen harjoitus, kun aloitamme yhdessä työn kohti konserttia. Ja tietenkin ne hetket konsertissa, jolloin kaikki vaan loksahtaa paikalleen, ja soitettava teos alkaa elää omaa elämäänsä.

Muusikko tavoittelee työkseen ”sfäärejä”. Niinpä vapaa-ajallani nautin tavallisesta arjesta perheen kanssa, metsässä ja vesillä liikkumisesta sekä keittiössä puuhailusta.

Soittoharrastukseni alkoi varsin sattumalta. Muutimme Lapinlahdelle ollessani 10-vuotias, ja minut laitettiin paikkakunnan musiikkitoimintaa pyörittävän opettajan luokalle. Eräs luokkatoverini oli juuri lopettanut sellonsoiton, ja opettajani tarjosi vapautunutta soitinta minulle. Kilttinä poikana en osannut kieltäytyä, ja siitä alkoivat lauantaiset soittotuntireissut Kuopioon.

Pari vuotta homma tuntui enemmän tai vähemmän pakkopullalta, mutta sitten pianonsoittoa harrastanut kaverini onnistui tartuttamaan klassisen musiikin innostuksensa minuunkin. Lukion jälkeen opinnot jatkuivat Sibelius-Akatemiassa, ja opintojen ohella sain orkesterisoittokokemusta RSO:ssa ja Savonlinnan Oopperajuhlaorkesterissa.

Tapiola Sinfoniettassa aloitin vuonna 1991. Koesoitto osui kannaltani juuri sopivaan aikaan, sillä olin vastikään saanut soitto-opinnot Sibelius-Akatemiassa päätökseen, ja haaveilin työpaikasta jossakin pääkaupunkiseudun orkestereista. Vuodet orkesterissamme ovat tarjonneet paljon hienoja ja monipuolisia kokemuksia, ja viihdyn hyvin kamariorkesterin kokoisessa työyhteisössä.

Muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden opiskella barokkimusiikin syventäviä opintoja Pietarsaaressa. 1700-luvun runsas sellokirjallisuus tuntuukin olevan minulle ehtymätön inspiraation ja motivaation lähde.

Vapaa-ajan harrastuksistani tärkeimmät ovat jalkapallo ja luonnossa liikkuminen, erityisesti kalastus.

Minulla on ollut suuri ilo ja onni kasvaa perheessä, jossa kulttuuri ja etenkin musiikki ovat olleet suuressa roolissa. Turku kulttuurikaupunkina orkestereineen mahdollisti laaja-alaisen taiteen kokemisen. Onnekseni sain soitonopettajakseni Timo Hanhisen. Hänestä tuli minulle suuri vaikuttaja ja elinikäinen ystävä.

Nuoruusvuosinani huomasin kaveripiirini koostuvan lähinnä musiikinopiskelijoista. Koin seuran ja ilmapiirin valtavan innostavaksi ja rohkaisevaksi. Näin valinta tulevasta ammatista tapahtui ikään kuin itsestään.

Tapiola Sinfoniettan perustamisen aikaan monet opiskelukavereistani päättivät hakea paikkaa, ja minä siinä mukana. Kohtalo puuttui peliin: sain paikan, ja olen siis orkesterin perustajajäsen.

Musiikkia kuuntelen fiiliskriteerein laidasta laitaan, mutta klassinen musiikki on selvästi lähinnä sydäntäni.

Viulisti-vaimoni ja kaikki kolme lastamme ovat myös samalla alalla. Elämämme pyörii siis voimakkaasti taiteen ympärillä. Musiikki tuo iloa, intohimoa, haasteita, välillä stressiä ja jopa ahdistusta, mutta ennen kaikkea voimaa, elämyksiä ja sisältöä elämään.

Elämä näyttää usein valintojemme merkitsemältä loogiselta polulta. Vaikeampi on nähdä sattumia, joissa pieni muutos olisi muuttanut loppuelämän aivan toiseksi.

Tärkein syy uraani löytyy isoäitini lapsuudesta Karjalassa. Hänellä oli siskonsa kanssa pientä luonnollista koettelua paremmuudesta. Kun he tahoillaan perustivat perheen, oli tässä koskaan ääneen julistamattomassa kilpailussa aseena ensin lasten lukumäärä ja sittemmin lasten etevyys taiteiden saralla. Jälkipolville välittyi heiltä lauluperinne, joka poiki molempiin sukuihin muusikoita. Hyvä niin, sillä kyykän peluulla tuskin kukaan meistä olisi tienannut elantoaan.

Seuraava merkittävä sattuma oli, kun opettaja kysyi kuudennella luokalla, löytyisikö ketään pitkäsormista, joka aloittaisi musiikkiopistossa bassonsoiton. Ainoana viittasin, ja laiska pianonsoittoni jäi pikkuhiljaa taka-alalle.

Bassonopettajaltani Jukka Räikköseltä opin, että bassonsoitto on kivaa. Hän sysäsi minut musiikkileireille ja myöhemmin Sibelius-Akatemiaan. En koskaan tehnyt tietoisesti valintaa muusikon urasta, vaan muut suunnitelmat haalistuivat pois. 20-vuotiaana voitin Espoon kaupunginorkesterin koesoiton, ja sillä tiellä olen yhä.

Urastani voin siis kiittää isoäitini sisaruskateutta, musiikinopettaja Pirjo-Liisa Hiltulaa ja Jukka Räikköstä, jolle erityiskiitos suklaasta, jota soittotunnin lopuksi sain.

Sain kipinän orkesterimuusikkouteen jo teini-ikäisenä Seinäjoen kaupunginorkesterissa 1990-luvun alkuvuosina. Lukuisat konsertit Tangomarkkinoista aina oopperamonttuun asti opettajani Mikko Rantalaisen pulttikaverina antoivat minulle aitiopaikan muusikon arkeen. Kesäleireiltä ja nuoriso-orkesterista saadut kokemukset olivat elintärkeitä, kun ammatinvalintakysymys tuli lukioikäisenä ajankohtaiseksi.

Aloitettuani opinnot Sibelius-Akatemiassa tein runsaasti myös jazzosaston opintoja ja tutustuin periodisoittimiin − kontrabasson edeltäjää violoneakin opiskelin hetken.

Historiani Tapiola Sinfoniettassa alkoi vuosituhannen vaihteessa, jolloin tein vuoden viransijaisuuden. Viitisen vuotta tästä eteenpäin minua onnisti varsinaisessa koesoitossa, josta lähtien olen ollut orkesterin vakinainen jäsen.

Viimeisinä vuosina roolini on laajentunut työyhteisössämme. Muusikkojäsenyyteni taiteellisessa johtoryhmässä on orkesterin luottamuksenosoitus siitä, että pyrin parhaani mukaan pitämään ohjelmiston monipuolisena ja orkesterin kehittymisen kannalta mielekkäänä. Tärkeää on myös se, että musiikkimme tavoittaa mahdollisimman monet espoolaiset, lähtökohdista riippumatta.

Vapaa-aikani kiinnostuksenkohteet tuntuvat vaihtuvan kausittain, mutta shakki ja tähtivalokuvaus ovat olleet pysyviä kohteita. Työmatkapyöräilyn kautta olen löytänyt juoksuharrastuksen, joka on vienyt minut aina maratoneille asti.

Isäni, arkkitehti Heikki Tegelman, on ollut aina innokas musiikin harrastaja, ja kolme veljeäni ovat työllistyneet musiikin pariin. Oli siis luonnollista, että aloitin pianonsoiton ja laulamisen.

1979 perheemme muutti Tansaniaan. Dar es Salaamin kansainvälisen koulun innokas musiikinopettaja Bob Smith oli kirjoittanut Paul McCartneyn bassolinjat Beatles- musikaalia varten. Motivaationi nuotinluvun opettelemiseen kasvoi ja löysin basson!

Suomeen palattuamme pyrin veljeni Pekan neuvosta Kuopion musiikkiopistoon opiskelemaan kontrabassonsoittoa. Musiikkiopiston sinfoniaorkesterin kautta avautui uusi sointimaailma.

Lukion jälkeen päätin ystäväni vihjeestä pyrkiä Sibelius-Akatemiaan. Ensimmäisen kerran pettymyksestä sain motivaation jatkaa, ja seuraavan vuoden kuljin junalla Helsinkiin Juha Pesosen tunneille. Työ palkittiin, ja 1986 aloitin Sibelius-Akatemiassa. Kiitos Juha!

Jussi Javaksen intensiivisen opetuksen lisäksi parhaita hetkiä olivat Akatemian jousiorkesterin ja erityisesti Paavo Pohjolan kanssa tehdyt periodit. Diplomin suorittamisessa apuun riensi Teemu Hauta-aho, joka lainasi pyyteettömästi yhden soittimistaan. Kiitos Kalmisto!

Orkesterisoitossa hieno kokemus oli viransijaisuus Suomen Kansallisoopperassa. Keikkailin satunnaisesti myös juuri perustetussa Espoon kaupunginorkesterissa. Espoo tuli tutuksi bassoa kantaen ja bussireittejä tutkimalla. Osallistuin koesoittoon 1989, ja tammikuussa 1990 aloitin työt vakituisena kontrabassonsoittajana. Kiitos Jussi!

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka ainutlaatuinen tilaisuus oli päästä juuri perustettuun orkesteriin. Työkulttuuri on saanut kehittyä ilman historian painolastia. Pieni orkesteri on joustava ja nopea reagoimaan, parhaimmillaan kuin bändi! Olen saanut tehdä yleisötyötä, lastenkulttuuria, jazzia ja progea sekä omia projekteja. Viime aikoina ole taas alkanut säveltää, omaksi ilokseni ja kenties myös muiden. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen on edelleen vaikea puhua soittamisesta työnä, sillä se on yhä rakkain harrastus.

Lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkini Varkaus tarjosi erinomaiset puitteet musiikkiharrastukseni alulle 70-luvulla. Kaupungin musiikkielämä oli väkilukuun nähden ylitsepursuava. Useat orkesterit ja kuorot konsertoivat säännöllisesti ja innostivat samalla kaikenikäiset ammattilaiset, amatöörit ja nuoret yhteiseen tekemiseen. Tätä yhteisöllisyyttä kaipaan nykyajassa.

Opintoni kulkivat Kuopion konservatorion kautta Sibelius-Akatemiaan, josta valmistuin monen mutkan kautta 1991. Tuohon aikaan sai opiskella rauhassa ja sivupolkuja sallittiin. Niinpä opiskelin huilunsoiton lisäksi alkeet myös pianossa, laulussa, rytmisoittimissa ja säveltämisessä, joitakin mainitakseni. Kaikesta tästä olen hyötynyt nykyisessä työssäni huilistina Tapiola Sinfoniettassa.

Olen ollut onnekas. Ensimmäinen koesoittoni tuotti tuloksen, ja olen saanut soittaa samassa orkesterissa koko ammattiurani. Muusikon kuvaani on täydentänyt opettaminen ja kaikenlainen uuden opiskelu. Nykymusiikki ja säveltäjien kanssa työskentely on ollut tärkeää. Myös periodisoittimet ovat aina kiinnostaneet ja joskus niitä on ehtinyt soittaakin. Yhä enemmän omistan myös partituureja, ja olenpa kerran johtanut oikeaa orkesteria julkisestikin. Rumpujen soiton uudelleen aloittaminen on vielä puheen tasolla, mutta haaveena. Tämän kaiken jälkeen ei paljon aikaa jää, mutta jos jää niin kokkaan.

Aloitin musiikkiharrastuksen Jyväskylän konservatoriossa nokkahuilulla, kunnes pääsin Juho Alvaksen huiluoppilaaksi. Kuljin myös isäni mukana puhallinorkesterin harjoituksissa. Aluksi ovimikkona ja nuottien jakajana, mutta pian sain soittaa 2 oboen stemmaa jo huilullakin. Näistä lähtökohdista johtuen orkesteri- ja yhteissoitto on aina ollut minulle ensisijalla. Puhallinorkesterikeikoilla opin myös jo varhain muutaman tärkeän ammattimuusikon taidon: hyvien juttujen kuuntelemisen sekä odottelemisen taidon.

Musiikkileirit kuuluivat 1970-ja 80-luvuilla kesiini, kuten lähes kaikilla ammattimuusikoilla. Monia kollegoita tunnenkin jo niiltä ajoilta. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Wieniin Herbert Weissbergin johdolla, ja sieltä palasin Sibelius Akatemiaan Mikael Helasvuon oppilaaksi. Niihin aikoihin Helsingissä oli perustettu Kamariorkesteri Avanti!. jonka toiminta tempaisi mukaansa. Tapiola Sinfonietan alkuaikoja pääsin kokemaan satunnaisilla keikoilla, ja sittemmin vakituisesti.

Orkesterimuusikkona saa tehdä montaa asiaa, ja viikot sekä vuodet ovat aina erilaisia. Koskaan ei tiedä etukäteen millainen ohjelma ja konsertti lopulta onnistuu parhaiten. Orkesterin yhteissoitto, sointi ja dynamiikka on mielenkiintoinen soppa. Jokaisella soittajalla on oma tärkeä osansa lopputuloksessa, eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla muusikko. Monella mausteella maustettu keitto on maultaan syvä.

Olen kotoisin Toholammilta, pienestä maalaispitäjästä Keski-Pohjanmaalta, jossa ainakin vielä 1980-luvulla lehmiä oli enemmän kuin asukkaita. Maatilan tyttönä minäkin kasvoin, enkä tainnut tietää lapsuudessani oboesooloista enempää kuin sika tuulimyllystä.

Toholammilla on myös vahvat musiikkiperinteet. Itsekin aloitin kuorolaulun ja pianonsoiton jo polvenkorkuisena. Paikkakunnalla on toiminut yli 40 vuotta vireä puhallinorkesteri, jonka riveistä on kasvanut kolmisenkymmentä ammattimuusikkoa sekä lukematon määrä musiikin rakastajia. 11-vuotiaana hinku puhallinorkesteriin oli niin kova, että orkesterin johtajan ehdotuksesta aloitin oboensoiton.

Harrastus vei mennessään, ja jo yläasteikäisenä pääsin opettajani Regina Hamarikiven rinnalle Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteriin soittamaan. Suhde orkesteriin on pysynyt läheisenä ja merkityksellisenä kaikki nämä vuodet.

Kaustisen musiikkilukion jälkeen tieni vei Sibelius-Akatemiaan, Göteborgiin, Geneveen ja Pariisiin ammattiopintoihin. Vuonna 2003 sain ensimmäisen orkesteripaikkani Tampere Filharmoniasta. Sen jälkeen työskentelin myös Helsingin kaupunginorkesterissa ennen kiinnitystäni unelmieni työpaikkaan, Tapiola Sinfoniettaan. Orkesterirepertuaarin lukuisat oboesoolot tarjoavat mahdollisuuden niin jousimaton päällä liihotteluun kuin puupuhallinsektion seassa pulputteluun. Nautin molemmista.

Myös kamarimusisointi on minulle tärkeää, ja soitan erityisen mielelläni myös barokki- ja klassisen ajan oboeta. Vapaa-aikanani minut löytää touhuamasta lasteni kanssa tai kotoilemasta muuten vain käsitöiden tai lukemattomien kirjojen parissa. Öisin ehtii veistellä muutaman röörinkin.

Aloitin oboensoiton 9-vuotiaana Lappeenrannan musiikkiopistossa vuonna 1981 Timo Lehtosen innoittamana. Musiikkiluokkien ja musiikkiopiston yhteistyö oli kannustavaa, ja Lappeenrannassa oli mahdollisuus soittaa monissa puhallinorkestereissa ja kamariyhtyeissä.

Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa kävin vuodesta 1987 alkaen. Sieltä pääsin esittävän säveltaiteen puolelle, josta valmistuin vuonna 2001. Opettajinani toimivat Sven-Erik Paananen, Jorma Valjakka, Jouko Teikari ja Aale Lindgren, jonka kannustamana hain paikkaa Tapiola Sinfonietasta ja pääsin orkesteriin vuonna 1994.

Olen onnellinen, että olen saanut olla osa Tapiola Sinfoniettaa jo 25 vuotta. Tuona aikana olen oppinut tuntemaan kollegoitani yhä paremmin, ja voinut siten syventää musiikillisia kokemuksiani. On hienoa, että ohjelmistomme on monipuolista. Soitan mielelläni Bachia, Schumannia ja Mozartia. Toimenkuvaani kuuluu myös englannintorven ja oboe d’amoren soitto, joista englannintorvi on minulle kovin rakas ehkä sen hiukan matalamman äänenalan vuoksi. Pidän erityisesti myös poikkitaiteellisista konserteista, ja koen yleisötyön tekemisen hyvin mielekkääksi.

Saan voimaa omasta perheestä, arkisista asioista ja liikunnasta. Klassisen musiikin lisäksi kuuntelen hyvin tehtyä viihteellistä musiikkia vaikkapa juoksulenkillä. Viihdyn myös puutarhahommissa, koska siinä näkee oman työn tuloksen välittömästi.

Aloitin klarinetinsoiton yhdeksänvuotiaana Lappeenrannan musiikkiopistossa. Klarinetti valikoitui soittimekseni kuunneltuamme kotona levyjä, joissa miellyin soittimen ääneen. Klarinetin ääni onkin edelleen asia, mistä pidän ja mihin kiinnitän paljon huomiota soittaessani. Tavoittelen äänen laulavuutta, pehmeää tummaa sointia sekä kykyä muuttaa sävyä musiikin karakteerin mukaan. Lapsena haaveammattini oli kuitenkin maanviljelijä, haave joka oli tuhoon tuomittu rivitalomme takapihan koon takia…

Ajatus klarinetinsoiton ammattiopinnoista syntyi lukioaikana päästyäni soittamaan nuorten sinfoniaorkesteri Vivoon sekä Crusell-viikon mestarikursseille. Harjoittelin valtavasti päästäkseni Sibelius-Akatemiaan, sillä ensimmäisellä yrittämällä en tullut valituksi. Olenkin huomannut, että usein pienet vastoinkäymiset antavat sopivasti potkua eteenpäin pyrkimiselle.
Vuoden 2019 alussa aloitin Tapiola Sinfoniettassa klarinetin äänenjohtajana. Sitä ennen olin työskennellyt Turun ja Lahden kaupunginorkestereissa, Bergenin filharmonikoissa sekä Tanskan radion sinfoniaorkesterissa.

Työssäni Tapiola Sinfoniettassa ei juuri ole mitään, mistä en tykkäisi. Työkaverit ovat uskomattoman hienoja, ja konserttiohjelmat ovat kekseliäitä ja hyvin suunniteltuja. Pidän myös siitä, että soitamme usein pienkokoonpanoilla kamarimusiikkia. On myös hienoa, että kamarimusiikillinen aspekti säilyy koko orkesterin soittaessa yhdessä.

Lempikappaleitani soittajana ovat Mozartin, Brahmsin ja Weberin mestariteokset klarinetille. Niistä huomaa sen, että säveltäjällä on ollut suuri luottamus ja arvostus soittajia kohtaan, joille he ovat teoksensa säveltäneet. Vapaa-aika kuluu paljolti vaimoni ja kolmen lapseni kanssa. Ulkona tykkään tehdä pihahommia; on niin mukavaa nähdä kätten jälki, sillä soittaessa harjoittelun tulos ei useimmiten ole kovin konkreettista.

Olen kotoisin Kuopiosta, jossa on aina ollut vireää puhallinorkesteritoimintaa. Jo varhain näin itseni sieluni silmin soittamassa pasuunaa Rajalan Puhaltajissa. Soitintoive vaihtui kuitenkin viime hetkellä pasuunasta klarinettiin, ja aloitin umpionnellisena harjoittelun tällä ihanalla soittimella. Hyvien, kannustavien ja inspiroivien opettajien avulla tieni vei Sibelius-Akatemiaan, Geneven konservatorioon ja Barcelonan musiikkikorkeakouluun.

Opintojen lomassa pääsin silloin tällöin soittamaan ammattiorkestereissa, ja eräänä päivänä myös Tapiola Sinfoniettassa. Muistan vieläkin, miten suuren vaikutuksen muusikoiden korkea taso ja yhteissoitto teki minuun. Pari vuotta myöhemmin orkesteriin perustettiin toisen klarinetin vakanssi, ja onnekseni sain sen. Onnellisempaa ihmistä olisi saanut hakea.

Tavallisten nykyklarinettien lisäksi olen kiinnostunut myös vanhoista soittimista. Soitinkaapistani löytyy monenlaisia klarinetteja 1700-luvun chalumeausta aina myöhäisromantiikan ajan soittimiin. On mukavaa vaihtelua soittaa teoksia myös näillä alkuperäisillä soittimilla, sillä se avartaa musiikillista näkemystä, vaikka kädessä olisi uudempikin instrumentti.

Aloitin fagotinsoiton 11-vuotiaana, mutta olin jo sitä ennen opiskellut pianonsoittoa yksityistunneilla. Ensimmäiset kahdeksan vuotta Lohjan musiikkiopistossa opettajanani oli Matti Tossavainen, ja olen hänelle yhä suunnattoman kiitollinen fagotistin elämään saamastani vahvasta alkuvauhdista. Lukion jälkeen alkoivat opinnot Sibelius-Akatemiassa László Haran ja myöhemmin Jussi Särkän johdolla.

Vuonna 1993, opiskeltuani ensimmäisen vuoden Sibelius-Akatemiassa, ilmoittauduin Tapiola Sinfoniettan koesoittoon. Jostain syystä minulla oli heti sellainen tunne, että juuri tähän orkesteriin haluaisin todella päästä. Itse asettamistani paineista huolimatta koesoitto meni riittävän hyvin, ja minut valittiin. Myöhemmin olen saanut paikan myös kahdesta ulkomaisesta sinfoniaorkesterista, mutta olen luopunut molemmista tehtävistä voidakseni palata Suomeen ja Tapiola Sinfoniettaan.

Tapiola Sinfoniettassa nautin eniten klassis-romanttisen ohjelmiston soittamisesta. Lisäksi minulle on koko ajan yhä tärkeämpää barokkimusiikin soittaminen alkuperäissoittimin mm. Suomalaisen barokkiorkesterin ja Espoon barokin projekteissa. Merkittävä henkireikä on nykyään myös improvisointi ja genrerajojen ylittäminen sähköistetyn fagotin avulla.

Työssäni nautin eniten niistä hetkistä, kun konsertissa tapahtuu jotain spontaania, joka perustuu sanattomaan kommunikaatioon ja heittäytymiseen.

Musiikista tuli osa elämääni Ohion Cincinnatissa, kun isäni huudatti klassista musiikkia perheemme puukylkisessä farmariautossa. Tunsi itseni etuoikeutetuksi päästessäni 11-vuotiaana soittamaan huilua aloittelijoiden yhtyeessä. Fagotin löysin seitsemäntoistavuotiaana.

Suoritettuani ammattitutkinnon Cincinnatissa pääsin vuonna 1986 Geneven konservatorioon, jossa tapasin aviomieheni Harri Mäen. Hän sai vakuutettua minut siitä, että Suomi on Sveitsiä mukavampi paikka rakentaa yhteistä elämää. Niinpä vuonna 1987 päätimme molemmat hakea työpaikkaa Tapiola Sinfoniettasta. Tuolloin kokoonpanona oli vain jousiorkesteri ja puhallinkvintetti. Tuntuu että siitä on loputtoman kauan aikaa!

Nyt olen myös taidemaalari ja päiväni ovat ääriään myöten täynnä, mutta onneksi molemmat taidemuodot ruokkivat toisiaan niiden omalla energiallaan. Työssäni orkesterissa arvostan eniten niitä hetkiä, kun kykenemme jakamaan keskenämme konserteissa jotain ainutlaatuista; oman käsityksemme ajan virtaamisesta.

Minulle oli huikea onnenpotku maaliskuussa 1995 voittaa koesoitto unelmieni orkesterissa Tapiola Sinfoniettassa. Äänenjohtajan hommia olen tehnyt oman orkesterini ohella myös periodeittain toimivissa orkestereissa, kuten kamariorkesteri Avantissa ja Vantaan viihdeorkesterissa.

Vuonna 2014 valmistuin Musiikin tohtoriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemian tohtorinkoulutusyksiköstä DocMusista. Taiteellinen osa on nimeltään Kaanonin laitamilta, ja kirjallinen tutkielma Pitkä matka lähelle kuvaa orkesterimuusikkoa yleisötyön tekijänä. Vuodesta 2016 olen orkesterityöni ohella toiminut Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa käyrätorvimusiikin lehtorina.

Orkesteri- ja opetustyö ovat kuljettaneet minua pitkin maailmaa. Tapiola Sinfoniettan kanssa on kierretty puoli maailmaa, ja mestarikursseja on tullut pidettyä muiden muassa oppilaitoksissa The Hong Kong Academy for Performing Arts, Manhattan School of Music, The Royal Danish School of Music ja Tokyo University of the Arts GEIDAI.

Muusikkona toimiessani minulle yksi tärkeimmistä asioista on nuoristyö. Tapiola Sinfoniettan keskeisenä yleisötyöntekijänä olen saanut kehittää soolo-projektin ja hahmon nimeltä ”Doc-T”. Viimevuosina olen soittanut eri puolilla Suomea noin sata Doc-T -konserttia, jotka ovat tavoittaneet lähes 10 000 nuorta kuulijaa.

Kasvoin musiikin ympäröimänä muusikkokodissa Järvenpäässä. Lisäksi suuri osa vanhempieni ystävistä oli muusikoita, joten esikuvia musiikkialalle tähtäämiseen ei tarvinnut hakea kaukaa. Musiikkiammattiin pääseminen oli kuitenkin monen mutkan takana. Nuoruudessani soittelin eri soittimia sekaisin, paneutumatta perusteellisesti oikein mihinkään. Teini-iän lopulla pääsoittimekseni vakiintui käyrätorvi.

Musiikkiopintoihin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan päädyin kokeiltuani ensin intoani Lahden ammattikorkeakoulun ympäristöinsinööriopinnoissa, mutta musiikki veti lopulta liian väkevästi puoleensa. Sibelius-Akatemiassa opettajinani oli ensin Kalervo Kulmala, ja myöhemmin Tapiola Sinfoniettan oma Tero Toivonen, jonka kanssa saan ilokseni soittaa nykyään päivittäin.

Tapiola Sinfoniettassa aloitin uutenavuotena 2018, samaan aikaan, kun olin opintojeni kanssa loppusuoralla. Töiden ulkopuolella (ja osin töissäkin) soitan kitaraa ja pianoa, sävellän, ja uusimpana haltuunottona harjoittelen bluegrass-banjon soittoa. Silloin tällöin löydän itseni pelaamasta jalkapalloa tai lukemasta kestävään talouteen liittyvää kirjallisuutta.

11.05.1960 klo 7:30 oli kaunis toukokuun aamu, aurinko paistoi ja linnut visersivät. Yhtäkkiä kuului karmaiseva rääkäisy Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosaston huoneesta numero 3. Olin päättänyt tulla katsomaan, miltä maailma näyttää.

Siitä se elämä alkoi. Tuli vuosi 1969, joka oli merkittävä maailmalle ja myös minulle, Apollo 11 lensi kuuhun ja minä tartuin trumpettiin. Jo kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen osasin (mielestäni) soittaa Peppi Pitkätossun tunnarin ja sen myös naapurit saivat tuta, sillä harjoittelin mieluusti pihamaalla.

Pian pääsin ekalle keikalle. Seurakunnan pappi pyysi minut nuorten iltaan soittamaan alkufanfaarin. Muistaakseni fanfaari muodostui neljästä luonnonäänestä, ja osumatarkkuus oli noin 50%. No, sainpahan yleisön hyvälle tuulelle jo heti eka keikalla.

Kiinnostukseni musiikkia kohtaan kasvoi kasvamistaan. Kävin ensimmäisessä sinfoniakonsertissa 10-vuotiaana ja saattaa olla, että se oli sysäys muusikon ammattiin. Seuraavana vuonna ovet avautuivat Jyväskylän musiikkiopistoon. Pian ihastuin käyrätorveen, tähän maagisen kaukaiseen ja kuulaaseen instrumenttiin. Siirryin käyrätorviluokalle ja sain opettajakseni Torsten Lindforsin. Vuonna 1977 pääsin soitto-oppilaaksi puolustusvoimien soittajakouluun. Tuolta ajalta muistoihin on jäänyt presidentti Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotto, sekä puolustusvoimien soittomestaruuskilpailu, jossa ryhmämme saavutti ensimmäisen sijan.

Vuonna 1979 sain käyrätorvensoittajan paikan Jyväskylän orkesterista, kunnes 1981 päätin hakea Radion sinfoniaorkesteriin. Kuinka ollakaan, pääsin sinne ja myös Sibelius-Akatemiaan Kalervo Kulmalan luokalle. 1986 lähdin kokeilemaan siipiäni Saksaan, mutta tulin pian takasin ja aloitin Helsingin kaupunginorkesterissa torvensoittajana. Tässä välissä olin perustanut perheen ja olin kahden lapsen isä.

1987 voitin koesoiton Espooseen juuri perustetussa kaupunginorkesterissa. Kamarimusiikki on aina ollut lähellä sydäntäni, joten Tapiola Sinfonietta oli juuri oikea orkesteri minulle. Täällä olen nyt viihtynyt ja kouluttautunut ohessa myös yhteisömuusikoksi. Vuodet ovat vierineet, monta maata on nähty, paljon on opittu elämästä ja eri kulttuureista ja paljon olen saanut ystäviä kotimaasta eri puolilta maailmaa.

Tällä hetkellä toimin orkesterissa enimmäkseen yhteisömuusikkona. Erityisen miellyttävää tässä työssä on välitön vuorovaikutus yleisön, tai sanoisinko kanssaeläjien kanssa. Työ sairaaloissa, palvelutaloissa sekä lasten ja vammaisten parissa on näyttänyt minulle aivan uudenlaisen vaiheen muusikkoudessani. Tätä jatkan ja voin hyvin.

Aloitin trumpetin soiton noin seitsemänvuotiaana, jokseenkin vastentahtoisesti, ja jo aikaisemmin isäni oli yrittänyt saada minut soittamaan pianoa. Kylän soittokunnan harjoituksissa jalkapallon peluutauot veivät mukanaan. Kansakoulussa ja vielä oppikoulun alussa haaveilin maanviljelijän ja metsurin ammateista, mutta myöhemmin totesin, että soittaminen voisi sittenkin sopia minulle.

Turun Kansankonservatorion, Turun konservatorion ja erinäisten kesäkurssien kautta päädyin opiskelemaan Berliinin taidekorkeakouluun (Hochschule der Künste Berlin). Tarkoitukseni oli olla vuosi tahi kaksi Berliinissä, mutta havaitsin, että saksalaisen soitantatavan omaksuminen vaatisi pidemmän periodin. Niinpä jouduin vielä vuodeksi Karajan-Akatemiaan, ja sinä aikana voitin vahingossa soolotrumpetistin koesoiton Reinin Filharmoniassa Koblenzissa. Vuosi Reininmaalla riitti minulle, ja niin myös Reininmaalaisille. Pääsinkin vastaavaan positioon lempikaupunkini Berliinin Sinfoniseen orkesteriin, joka sittemmin sai nimen Berliner Symphoniker. Nautittuani aikani berliiniläisestä sointikulttuurista palasin Suomeen, osin perhesyistä. Ensin olin pari talvea Kaartin soittokunnassa, jonka jälkeen tulin Tapiola Sinfoniettaan. Sinfoniettassa nautin edelleen, kuten urani alussakin, eniten tauoista, joita meillä trumpetisteilla usein riittääkin.

Vaikka väitetäänkin, että kyllä melua maailmaan mahtuu, en ole liiemmin nauttinut musiikista vapaa-ajalla enää kolmeenkymmeneen vuoteen. Maa- ja metsätaloustyöt, sekä muu samankaltainen meluaminen kyllä tuottavat minulle erityistä mielihyvää. Voimaantumisen tuntua saan myös peurapadasta, jäätelöstä sekä mämmistä. Mämmistä erityisesti pääsiäisen aikoihin. Myös savusauna ja uinti, erityisesti kylmäuinti, lämmittävät mieltä ja ruumistani usein.

Olen kasvanut musiikin maailmassa vauvasta asti. Isäni toimi musiikinopettajana ja johti puhallinorkesteria kotikaupungissani Rovaniemellä. Ollessani 6-vuotias asuimme vuoden Jäämeren rannalla Pohjois-Norjassa. Siellä kuulin paikallista puhallinorkesteria ja innostus trumpetinsoittoon syttyi. Vanhempani lupasivat, että saisin ryhtyä soittamaan alttotorvea, jos saisin siitä äänen − ja minähän sain. Torvi vaihtui trumpettiin 8-vuotiaana, kun pääsin opiskelemaan Lapin musiikkiopistoon ja soittamaan Rovaniemen maalaiskunnan puhallinorkesterissa. Pääsoittimeni oli tässä vaiheessa vielä piano. Lukion jälkeen aloitin opinnot Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla, josta valmistuin musiikin maisteriksi 2001.

Minusta piti tulla musiikinopettaja, mutta minusta tulikin orkesterimuusikko. Tapiola Sinfoniettaan tuli paikka auki vuonna 2000, sopivasti opintojeni loppuvaiheessa, ja olin todella iloinen saadessani tämän paikan. Olen soittanut koko orkesterimuusikon urani Tapiola Sinfoniettassa lukuun ottamatta urani ensimmäistä vuotta, jolloin työskentelin Suomen Kansallisoopperan orkesterissa.

Työssäni nautin eniten nimenomaan soittamisesta. Soitan mielelläni musiikkia, joka on kaunista ja melodista. Myös rytminen musiikki on lähellä sydäntäni, ja vastapainona työlleni kuuntelenkin vapaa-ajallani jukeboksista mieluiten latino-, jazz- tai groove-musiikkia. Musiikin lisäksi nautin ja saan virtaa jääkiekon pelaamisesta, puuhommista mökillä ja perheen kanssa puuhailusta. Käytettyjen autojen ostaminen, myyminen ja ennen kaikkea siivoaminen on minulle enemmän kuin vakava harrastus.

Ilmoitin 6-vuotiaana haluavani soittaa rumpua ja ksylofonia. En ymmärrä, miten päädyin tähän ajatukseen, sillä 70-luvun Valkeakoskella tuskin oli tällaisia esikuvia. Vasta opiskelu Tampereella ja Torontossa viimeisteli musiikin uravalinnakseni. Suurin sysäys orkesterisoittoon syntyi nuoriso-orkesteri Vivon riveissä. Ensimmäinen soittamani teos oli Sibeliuksen 1. sinfonia. Maailma aukesi kerralla!

Opiskelujen loppupuolella hain monia orkesteripaikkoja eri puolilta Suomea. Vuonna 2000 Tapiola Sinfoniettaan avattiin patarumpalin vakanssi, ja muistan ajatelleeni, että tämä olisi minulle ehdottomasti se paras paikka. Näistä itse aiheutetuista lisäpaineista huolimatta minut valittiin Sinfoniettan ensimmäiseksi vakituiseksi lyömäsoittajaksi.

Soitan ja kuuntelen mielelläni kaikenlaista musiikkia. Ajattelen kaiken musiikin olevan yhdenvertaista; aivan kuten kaikki eri kulttuureista tulevat lyömäsoittimetkin ovat samanarvoisia ja yhtä lailla kiinnostavia. Soiton lisäksi pidän itseäni kunnossa pelaamalla beach volleytä, hiihtämällä, kävelylenkeillä sekä avantouinnilla. Ruoanlaitosta nautin myös!

Uusien asioiden oppiminen ja toisaalta asioiden opettaminen eteenpäin on innostavaa. Opetustyöni Sibelius-Akatemiassa yhdistyy luontevasti omaan muusikkouteeni. Työssäni nautin eniten sanattomasta yhteistyöstä ja hetkessä reagoimisesta, joita molempia on hyvin vaikea sanallisesti selittää.