Unelmia

perjantai 5.3.2021 19.00 Kausikonsertti
Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus
Platina 2020-2021 Kulta 2020-2021
Osta lippu
perjantai 5.3.2021 19.00 Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus
Platina 2020-2021 Kulta 2020-2021

Sinfoniettan konserttimestari Janne Nisonen nousee tällä kertaa kapellimestarin korokkeelle seuranaan huilisti Emily Beynon. Konsertissa sukelletaan satujen maailmaan. Huilukonserton keskiössä on soitin itse, jonka virtuoosinen osuus kokeilee, mitä soitin voikaan saavuttaa − kenties omat unelmansa?

Taiteilijat

Ohjelma

Avoin kenraaliharjoitus klo 10-13

Liput alk. 5 €,Lippupiste

Tervetuloa seuraamaan Tapiola Sinfoniettan työskentelyä ja valmistautumista illan konserttiin. Avoimet kenraaliharjoitukset alkavat klo 10.00 ja päättyvät klo 13.00. Harjoituksista voi poistua myös tauolla. Harjoitusten esittely klo 9.50 Espoon kulttuurikeskuksen aulassa (2. krs.). Saavuthan ajoissa.

Konserttiesittely

Klo 18:15-18:45

Kimmo Korhonen esittelee illan konsertin.

Hans Abrahamsen

Satukuvia

"Säveltäminen on sitä, että löytää musiikista jotain jota en tiennyt siinä olleen alusta pitäen. Tutkia musiikkia ja löytää tonaalisesta materiaalista uusia asioita, jotka yllättävät ja vangitsevat minut."

Hans Abrahamsenin sanoissa tulee esiin säveltäjä, jolla on vahva suhde traditioon ja joka on tietoinen ympärillään olevasta soivasta todellisuudesta. Vaikka hänessä on ripaus "musiikkia musiikista" –asennetta, hän on ennen muuta syvän itsenäinen, omista lähtökohdistaan musiikkia luova tekijä. Varhaisessa tuotannossaan Abrahamsen liittyi Tanskassa vahvan aseman saavuttaneeseen "Uusi yksinkertaisuus" –suuntaukseen, joka pyrki luomaan vastavoiman kompleksiselle eurooppalaiselle modernismille, erityisesti ns. Darmstadtin koulukunnalle. 1970-luvun jälkipuolella hän alkoi soveltaa aiempaan sävellystapaansa verrattuna subjektiivisempaa otetta, jota on kutsuttu hänen "poeettiseksi" tai "romanttiseksi" vaiheekseen.

Kamariorkesteriteos Märchenbilder (Satukuvia) (1984) on lainannut otsikkonsa Schumannin myöhäisestä teoksesta pianolle ja alttoviululle (1851), ja tavallaan Abrahamsen käy tässä dialogia Schumannin kanssa asettamalla samantapaisen lähtökohdan toteuttajaksi oman ilmaisunsa. Musiikissa on sekä minimalistista toisteisuutta, rikasilmeistä välkettä että usein kerroksellisia, päällekkäin asettuvia tekstuureja.

Teos jakaantuu kolmeen osaan, joista kaksi jälkimmäistä soitetaan tauoitta yhteen. Abrahamsenin mukaan teos jakaantuu itse asiassa kuuteen satukuvaan, joista kolme ensimmäistä sisältyvät avausosaan. Satukuvat laajenevat sitten niin, että toisessa osassa niitä on kaksi ja päätösosa koostuu yhdestä satukuvasta. Avausosa on erilaisine vaiheineen nopealiikkeista, usein eloisasti pirskahtelevaa musiikkia. Toinen osa alkaa hitaana, raskaana askelluksena (tempomerkintä on Andante alla marcia), joka taittuu heleämmäksi, vaskien ja jousten säveltoistojen värittämäksi jaksoksi. Päätösosa on nopealiikkeisyydessään ja toisteisuudessaan osista selkeimmin minimalistinen ja luo teokselle valoisan, vapauttavan ja sadunomaisen päätöksen.

Kimmo Korhonen

Carl Vine

Pipe Dreams, konsertto huilulle ja jousille, Suomen ensiesitys

Carl Vine kuuluu tämän hetken esitetyimpiin ja arvostetuimpiin australialaisiin säveltäjiin. Hän tuli 1970-luvulla tunnetuksi musiikistaan tanssiteoksiin, joita on valmistunut uran aikana peräti 25, mutta hänen tuotantonsa on laajentunut kattamaan myös muiden muassa kahdeksan sinfoniaa (1986-2018), 13 konserttoa eri soittimille (1987-2018) sekä suurehkon määrän kamari- ja pianomusiikkia. Piano on hänen oma soittimensa, ja hän on myös esiintynyt usein pianistina.

Vine oli aluksi kiinnostunut avantgardesta ja ammensi virikkeitä mm. Stockhausenilta ja Elliott Carterilta. 1980-luvun puolivälistä lähtien hän ryhtyi uudistamaan ilmaisuaan ja suuntautui osittain perinteisempään tyyliin, jonka ääripäinä ovat yhtäältä kompleksiset rytmit ja vahva energisyys, toisaalta vakavahenkinen pohdiskelu ja lyyrisyys. Taustalla voi aistia suuren, uusklassismista juontuvan kehityslinjan.

Pipe Dreams, konsertto huilulle ja jousille, on valmistunut 2003, tilaajana Australian kamariorkesteri, jonka kanssa Vinella on ollut tiivis yhteistyösuhde. Solistina oli ranskalais-sveitsiläinen tähtihuilisti Emmanuel Pahud. Teoksen otsikko viittaa mahdottomiin toiveisiin, ja tämä ajatus on ollut myös Vinen teoksen keskeisenä lähtökohtana. Hän kertoo teoksesta seuraavaa:

"On jotain luontaisen inhmillistä siinä, että hellii syvimpia toiveitaan, vaikka tietäisi, että ne ovat mahdottomia. Samantapaisesta on kyse tässä teoksessa siinä mielettömyydessä, että huilulla – siis itse soittimella – voisi olla omia salaisia toiveitaan. Mistä huilu uneksisi sellaisessa maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista?"

"Teos seuraa yhtä suosimaani arkkitehtuuria: yksiosainen muoto, joka jakaantuu klassisesti kolmeen jaksoon keskitempoinen-hidas-nopea. Vaikka soolo-osuus on häpeämättömän virtuoosinen, tarkoituksena ei ole häikäistä vaan tutkia unelmointia niin perusteellisesti kuin mahdollista, muokattuna metalliputkelle joka uskoo, että mitään rajoituksia ei ole. Musiikissa ei ole mitään yhteyttä ooppiumpiippuun, josta termi 'pipe dream' on peräisin."

Kimmo Korhonen

Robert Schumann

Satukuvia op. 113

1800-luvun puolivälissä saksalainen satu, Märchen, eli vahvaa kukoistuskautta. Robert Schumann oli tällaisten satujen suuri ystävä ja luki niitä sekä omaksi ilokseen että lapsilleen. Hän sai saduista innoitusta myös luovalle keksinnälleen, hänellähän kirjalliset virikkeet kietoutuivat usein yhteen musiikin kanssa, vaikka varsinaista ohjelmamusiikkia hän ei juuri säveltänytkään. Vastaavasti myös saksalaiset kirjailijat kokivat saduissa usein yhteyden musiikkiin; esimerkiksi Ludwig Tieckin mukaan Märchenissä olisi oltava "hillitysti edistyksellinen sävy, tiettyä ilmaisun viattomuutta, joka hypnotisoi sielun niin kuin hiljainen musiikillinen improvisaatio ilman melua ja hälinää".

Schumann sävelsi myöhäiskaudellaan kaksi teosta, joiden otsikossa sana "Märchen" on mukana: Märchenbilder (Satukuvia) alttoviululle ja pianolle (1851) sekä Märchenerzählungen (Satukertomuksia) klarinetille, alttoviululle ja pianolle (1853). Kummassakin teoksessa on neljä

osaa, joilla on pelkät tempomerkinnät, ei varsinaisia kuvailevia otsikoita. Kappaleet eivät siis liity mihinkään tiettyihin satuihin, ja Schumannin ajatuksena olikin luoda enemmän eräänlaisia musiikillisia satuja, jotka toimivat enemmän sadunomaisten tunnetilojen kuin tarinallisen kerronnallisuuden tasolla. Samalla teokset liittyvät hänen moniin myöhäiskautensa pienimuotoisten soitinteosten kokoelmiin.

Teoksessa Märchenbilder Schumann hyödyntää kauniisti alttoviulun viuluun verrattuna syvempää, tummempaa ja lämpimämpää sointia. Teoksen osista voi aistia Schumannin taiteilijapersoonan kahden puolen tuntoja siten, että haaveellinen Eusebius on äänessä melodisesti linjakkaissa ääriosissa ja dynaamisempi Florestan kahdessa nopealiikkeisemmässä ja rytmisesti vahvaotteisemmassa keskiosassa. Teoksen kauniisti kaartuvat melodiat muistuttavat siitä, että Schumann oli myös yksi saksalaisen laulumusiikin suurista mestareista. Laulullisuus korostuu varsinkin päätösosassa (Langsam, mit melancholischen Ausdruck), joka antaa esitysmerkinnän toivomalle melankoliselle ilmaisulle lämpimän lohdullisen ja tasapainoisen sävyn.

Kimmo Korhonen

Erich Korngold

Satukuvia op. 3

Itävaltalainen Erich Wolfgang Korngold kuuluu musiikinhistorian häikäisevimpiin ihmelapsiin. Hän alkoi soittaa pianoa jo viisivuotiaana ja säveltää seuraavana vuonna. Hän oli kymmenvuotias, kun hän pääsi soittamaan kantaattinsa Gold itselleen Mahlerille, joka kutsui häntä neroksi ja lähetti hänet Alexander von Zemlinskyn oppilaaksi. Korngoldin 11-vuotiaana säveltämästä baletista Der Schneemann tuli Zemlinskyn orkestroimana sensaatiomainen menestys Wienin hovioopperassa lokakuussa 1910. Jotkut epäilivät, että Korngoldin isä, aikansa kenties vaikutusvaltaisin itävaltalainen kriitikko Julius Korngold olisi korjaillut pojan sävellyksiä, mutta tämä torjui epäilyt: "Jos pystyisin säveltämään niin kuin hän, en työskentelisi kriitikkona."

Korngoldin tunnetuin ja merkittävin teos on ooppera Die tote Stadt (1920). Hänen myöhempää uraansa hallitsi työ elokuvasäveltäjänä Hollywoodissa. Vaikka se vei hänet sivuun musiikkimaailman kovasta ytimestä, hän osoitti silläkin alalla taitonsa ja saavutti kahdesti elokuvamusiikin Oscar-palkinnon.

Märchenbilder käy hyväksi esimerkiksi Korngoldin varhaiskypsyydestä säveltäjänä. Se valmistui alun perin seitsemänosaiseksi pianokappaleiden sarjaksi kesällä 1910, jolloin nuori mestari oli hiljattain täyttänyt 13 vuotta. Korngold orkesteroi teoksen vuotta myöhemmin, ja tässä muodossa se on hänen ensimmäinen oma orkesteriteoksensa, joskin Zemlinsky on saattanut valvoa teoksen kirjoitustyötä. Orkesteriversiossa osia on vain kuusi, sillä toisena ollut osa on kadonnut.

Märchenbilderin osilla on satuihin viittaavat otsikot ja lyhyet perheystävän runoilija Hans Müllerin kirjoittamat runosäkeet. Teoksessa Korngold tuo esiin kykynsä eläytyä mitä erilaisimpiin tunnelmiin, taito josta hänelle oli hyötyä myöhemmin sekä oopperasäveltäjänä että Hollywoodin arvostamana elokuvamusiikin mestarina. Märchenbilderissä on satumaista herkkyyttä ja wieniläistä eleganssia, ja sellaisena teos muistuttaa viattomuudessaan siitä silkinhohteisesta vanhasta maailmasta, joka oli murskautuva muutama vuosi teoksen valmistumisen jälkeen ensimmäisen maailmansodan jalkoihin.

Kimmo Korhonen

Konsertin jatkot

Emily Beynon, huilu
Emil Holmström, piano

Claude Debussy: Faunin iltapäivä huilulle ja pianolle

Palvelut

Näytä kaikki konsertit