Aikamme musiikin monet rinnakkaiset tyylivaihtoehdot ja uuden musiikin teknisesti usein vaikeasti opittavat ja hallittavat keinovarat ovat luultavasti olleet syynä sille, etteivät säveltäjät enää useinkaan murtaudu esiin yhtä varhain kuin vielä romantiikan ja 1900-luvun alkupuolenkin aikana. Siksi Thomas Adèsin murtautuminen esiin alle parikymppisenä, vielä opiskelijan kirjoissa olleena nuorukaisena herätti aikanaan suurta huomiota, ei vain Englannissa vaan pian myös muualla musiikkimaailmassa. Kuvaa täydensi se, että kokonaisvaltaisena muusikkona hän osoittautui myös erinomaiseksi pianistiksi ja kapellimestariksi. Sittemmin varhaisen läpimurron nostattamat toiveet ovat toteutuneet upealla tavalla, ja Adèsista on tullut yksi aikamme esitetyimmistä ja arvostetuimmista säveltäjistä.
Yksi Adèsin varhaisimpia teoksia on 19-vuotiaana sävelletty kamarisinfonia (1990), jonka hän itse johti Cambridgen nykymusiikkijuhlilla helmikuussa 1991, viikkoa ennen 20-vuotissyntymäpäiviään. Adès on kertonut, että teos sai alkunsa basettiklarinetille ajateltuna konserttona, mutta sävellysprosessin aikana solistin rinnalla ollut soitinyhtye alkoi saada yhä keskeisemmän ja suuremman roolin, kunnes se edusti säveltäjän mielestä eräänlaista super-basettiklarinettia.
Otsikko kamarisinfonia viittaa sekä pienehköön, 15 soittajan kokoonpanoon että suppeaan kokonaismuotoon. Adès on sulauttanut teoksessa neliosaisen sinfonian aineksia tauottomaksi, tiukaksi puristetuksi kokonaisuudeksi. Teos alkaa lyhyellä johdantovaiheella, jota seuraa sonaattimuotoa mukaileva ensiosa pää- ja sivuteemoinen "Schubertin tapaan" niin kuin Adès on sanonut, kuitenkin niin, että kertauksessa teemat soivat päällekkäin. Musiikki tasaantuu kellosointien ja pasuunan soolon avaamaksi hitaaksi osaksi. Intensiteetti kasvaa vähitellen ja musiikki taittuu rientoisaksi szherzo-jaksoksi. Äkillisen leikkauksen myötä alkaa päätösjakso, mutta se ei ole perinteinen nopea finaali vaan epilogimainen, hiljainen ja hauras päätös teokselle.
Kimmo Korhonen