Tristan Murail
Désintégrations"Tutkimisen" metaforaa käytetään usein kuvailtaessa uutta musiikkia ja sen erilaisia ilmiöitä, joiden ytimeen säveltäjät teoksissaan uppoutuvat eräänlaisten tieteellisten taiteilijoiden tapaan. Erityisen hyvin metafora sopii 1970-luvulla muotoutuneeseen ns. spektrimusiikkiin, jota varsinkin Gerard Grisey (1946-1998) ja Tristan Murail ovat olleet kehittelemässä. Sen tutkimuksellinen aspekti on ilmeinen ja olennainen, sillä siinä sävellysprosessi lähtee liikkeelle äänten tietokoneanalyysistä ja niiden muokkaamisesta hyödyntämällä ns. yläsävelsarjaa. Toisaalta vaikka teosten taustalla on ikään kuin tieteelliseen prosessiin tukeutuva sävellystapa, on tuloksena usein maalauksellista, värikästä ja aistimusvoimaista musiikkia.
Murail'n Désintégrations ääninauhalla ja 17 soittajalle on valmistunut vuosina 1982-83 ja kuuluu varhaiseen vaiheeseen spektrimusiikin historiassa. Teoksessa kaikki tietokoneanalyysin kohteena olleet äänet ovat olleet soittimin tuotettuja, vaikka spektrimusiikissa olisi mahdollista käyttää myös muunlaisia ääniä. Mukana olevan ääninauhan osuus ei yritä jäljitellä soittimia, mutta sen osuus sulautuu silti usein saumatta orkesteriin (tai päinvastoin), jolloin syntyy yksi yhtenäinen sointimaailma.
Teos jäsentyy 11 eriluonteiseen jaksoon, joissa Murail on soveltanut erilaisia spektraalisen käsittelyn tapoja ja joista rakentuu monivaiheinen ja vaihteleva, dramaturgisesti selkeästi jäsentyvä kokonaisuus. Teos alkaa hitaasti leijuvana, erilaisten kumahdusten ja niiden jälkikaikujen avaruudellisina, ikään kuin painovoimasta irtaantuneina sointeina. Jaksojen ilmaisu voi vaihdella läpikuultavasta hauraudesta väkeviin ja jopa uhkaaviin käänteisiin; Murail itse puhuu valoista ja varjoista, lisääntyvästä ja tasaantuvasta kiihkeydestä sekä järjestyvästä ja hajoavasta rytmiikasta. Ehkä selkeimmin erottuvan kulminaation muodostaa seitsemännen jakson iskevä, vuoroin tihentyvä ja harveneva toccatamaisuus.
Kimmo Korhonen
