Varhaisromantiikan säveltäjäsisarusten Fanny ja Felix Mendelssohnin tuotannosta kuullaan Fannyn kaunislinjainen jousikvartetto ja Felixin 15-vuotiaana säveltämä 1. sinfonia. Andrea Tarrodin serenadia ovat innoittaneet niin Mozart kuin Miles Davis, ja Mozartin säihkyvän viulukonserton solistina on Malin Broman.
Tervetuloa seuraamaan Tapiola Sinfoniettan työskentelyä ja valmistautumista illan konserttiin. Avoimet kenraaliharjoitukset alkavat klo 10.00 ja päättyvät klo 13.00. Harjoituksista voi poistua myös tauolla. Harjoitusten esittely klo 9.50 Espoon kulttuurikeskuksen aulassa (2. krs.). Saavuthan ajoissa.
Kimmo Korhonen esittelee illan konsertin.
Fanny Mendelssohn (1805-1847): Jousikvartetto Es-duuri (tässä sovituksena jousiorkesterille)
Fanny Mendelssohnin (myöh. Fanny Hensel) elämä kietoutuu monin säikein yhteen hänen muutamia vuosia nuoremman veljensä Felixin kanssa. Samalla se käy surulliseksi esimerkiksi siitä, miten erilaisen osan 1800-luvun porvarillinen tapakulttuuri oli varannut miehille ja naisille. Fanny ja häntä neljä vuotta nuorempi Felix olivat lapsuudestaan lähtien poikkeuksellisen läheisiä ja saivat yhdessä musiikkiopetusta säveltäjä Carl Friedrich Zelteriltä. Molemmat osoittivat varhain kiistattoman musiikillisen lahjakkuutensa ja ottivat aktiivisesti kantaa toistensa sävellystyöhön. Fannyn ei kuitenkaan sallittu kehittää uraansa täyteen ammattimaisuuteen niin kuin Felixin; sitä vastustivat sekä Felix että muutoin hyvinkin valistunut pankkiiri-isä.
Ammattimaisen uran ollessa poissuljettu vaihtoehto Fanny Mandelssohnin musiikillisen toiminnan keskipisteeksi tulivat sunnuntaikonsertit, joita hän järjesti vanhempiensa kodissa Berliinissä. Suurin osa hänen tuotannostaan syntyi näitä tilaisuuksia varten ja koostuu sen vuoksi pääosin pientä esittäjistöä vaativasta musiikista, yksin- ja kuorolauluista, pianoteoksista ja kamarimusiikista. Henselin todellista arvoa säveltäjänä ei pitkään aikaan tajuttu, ja ratkaiseva käänne tapahtui vasta 1900-luvun loppupuolella alkaneen syventyneen kiinnostuksen myötä.
Fanny Mendelssohnin ainoa jousikvartetto (1834) kuuluu myöhemmän pianotrion (1846) kanssa hänen keskeisiin teoksiinsa. Sen neljästä osasta rakentuu tavanomaisesta poikkeava mutta silti tasapainoinen kokonaisuus. Teoksessa ei ole perinteistä sonaattimuotoista avaus-allegroa vaan sen paikalla muodoltaan vapaa ja tunnevoimaisen intensiivisesti laulava hidas osa. Toisena osana on eloisa scherzo, jossa on triona dynaamisen vauhdikas fugato. Kolmas osa on laulullinen Romanza, jossa on myös valittavia ja jännitteisiä sävyjä. Teos päättyy energiseen finaaliin, jossa ei olla kaukana Felix-veljen maailmoista, miten päin vaikutteet sitten kulkeutuivatkaan kahden lahjakkaan sisaruksen välillä.
Kimmo Korhonen
Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791): Viulukonsertto nro 2 D-duuri K.211
Vaikka Mozartin maine muusikkona lepää ennen muuta hänen ylivertaisten pianistintaitojensa varassa, hän oli myös erinomainen viulisti. Hän aloitti viuluopinnot jo kuusivuotiaana isänsä Leopoldin johdolla ja toimi vuosina 1769-77 Salzburgin hoviorkesterin konserttimestarina. Hänen viisi viulukonserttoaan valmistuivat hänen aktiivisen viulistiuransa aikana, ensimmäinen keväällä 1773 ja se oli hänen ensimmäinen konserttonsa ylimalkaan; muut neljä ovat vuodelta 1775, jolloin pianokonsertoista oli valmistunut vain yksi.
Viulukonsertoissa kuvastuu nuoren Mozartin jatkuvasti syventynyt suhde konserttoilmaisun mahdollisuuksiin, ja pianokonserttojen tavoin ne kumpusivat hänen omakohtaisesta kosketuksestaan soittimeen. Viulistisesti teokset ovatkin sujuvia monine juuri viululle hyvin istuvine soittimellisine eleineen. Ei tiedetä, kirjoittiko Mozart konsertot varta vasten itselleen vai jollekin muulle viulistille, mutta hänen tiedetään esittäneen suurella menestyksellä ainakin joitakin viulukonsertoistaan. Mozartin omia soolokadensseja ei ole säilynyt, ja on mahdollista, ettei hän edes kirjoittanut sellaisia.
Kahdessa varhaisimmassa konsertossa Mozart tulee esiin enemmän perinteen jatkajana kuin sen uudistajana. Kesäkuussa 1775 päivätyssä konsertossa D-duuri K.211 avausosa on sävyltään tyylikkään galantti ja rakentuu aiempaa käytäntöä noudattaen neljän orkesterijakson ja kolmen soolojakson vuorottelevaksi kokonaisuudeksi. Hidasta osaa hallitsee jalopiirteinen aariamaisen laulullinen melodiikka, joka tuo mieleen Amintan aarian "L'amerò sarò costante" Mozartin vain muutama kuukausi ennen konserttoa valmistuneesta oopperasta Il re pastore (1775; K.208). Finaalilla on ranskalaiseen tyyliin viittaava otsikko "Rondeau", ja sen rondo-teema saa menuettimaisen tanssillisen ilmeen. Tässä osassa viuluosuus on soittimellisesti eloisin usein kepeän ilmavasti livertelevine kuvioineen.
Kimmo Korhonen
2010-luvun aikana Ruotsin eturivin säveltäjie joukkoon noussut Andrea Tarrodi on usein kertonut tavastaan yhdistää musiikin mielessään erilaisiin hahmoihin ja väreihin. Visuaaliset virikkeet, kuten maisemat ja joskus maalauksetkin, ovatkin olleet tärkeitä innoittajia hänen teoksilleen, ja hän on verrannut säveltämistä maalauksen tekemiseen: "Aloitat maalaamalla taustavärin, sitten piirrät maiseman ja lopulta hahmot (melodiat), jotka elävät tässä maisemassa."
Puhaltimille ja lyömäsoittimille sävelletty Serenade in Seven Colours (2013) ilmoittaa väreihin liittyvät visuaaliset virikkeensä jo otsikossaan. Samalla teoksella on kuitenkin ollut myös vahvat musiikilliset innoittajansa. Ensimmäisen lähtökohdan muodostaa Mozartin serenadi puhaltimille nro 10 B-duuri, ns. Gran Partita, ennen muuta sen kolmas osa Adagio. Toisena inspiraationlähteenä on ollut Miles Davisin ja Gil Evansin levy Quiet Nights. Vaikka näistä alkulähteistä musiikki lähti sävellystyön aikana kehittymään omaan suuntaansa, niiden jälkiä on vielä aistittavissa Tarrodin teoksessa.
Teos alkaa kasvaa rauhallisesti sykkivän pulssin ylle piirtyvillä modaalisilla melodiakuvioilla, hiukan samaan tapaan kuin Mozartin serenadin Adagio (siis juuri se musiikki, jonka oboemelodia sai Milos Formanin Amadeus-elokuvassa Salierin hämmästelevän ihastuksen valtaan). Tarrodi maalaa lyyrisen kuulasta, impressionistisesti sävyttynyttä tunnelmaa, joka hehkuu kauniiden puhallinsointien monissa väreissä. Tarrodille alku on hänen kertomansa mukaan maalattu tumman sini-violeteilla väreillä, joista siirrytään vähitellen melkein valkoiseen valoon. Väreilevästä tremolokentästä kasvaa sibeliaanisen sujuvan metamorfoosin kautta rytminen kehikko, jonka ksylofonin kuviot piiskaavat säteilevään minimalistiseen sykkeeseen. Musiikki tiivistyy mahdikkaaseen huipennukseen - Tarrodin sanoin "räjähtävään väri-ilotulitukseen" – josta käännytään hiljentyvään, etääntyvään lopputaitteeseen; se soi Tarrodin ajatuksissa utuisesti himmertävissä kermanvaaleissa sävyissä.
Kimmo Korhonen
Mendelssohnin sinfonia c-molli valmistui lyhyessä ajassa maaliskuussa 1824, jolloin säveltäjä oli juuri täyttänyt 15 vuotta. Teoksen kansilehdelle hän kirjoitti järjestysluvun 13, koska hän oli vuosina 1821-23 säveltänyt 12 sinfoniaa jousille. Kun sinfonia myöhemmin julkaistiin, se sai nykyisen järjestysnumeronsa, sillä varhaisia jousisinfonioita Mendelssohn piti epäkypsinä nuoruuskauden teoksina, joita hän ei halunnut liittää numeroitujen sinfonioidensa sarjaan. Sinfonia c-molli sai julkisen kantaesityksensä Leipzigissä helmikuussa 1827.
Ei ole yllätys, että c-molli-sinfonia on Mendelssohnin numeroiduista sinfonioista lähimpänä klassisia esikuvia, mutta siellä täällä pilkahtaa jo esiin hänen oma äänensä. Ja vaikka kyseessä on hänen ensimmäinen suuri orkesteriteoksensa, sen orkesterinkäsittely on ihailtavan varmaotteista ja luontevaa.
Ensiosa alkaa dramaattisesti koko orkesterin kuohuvalla pääteemalla, jolle solistisemmin hahmoteltu lyyrinen sivuteema luo selkeän vastakohdan. Osassa voi kuulla vaikutteita Beethovenilta ja Weberiltä, mutta esimerkiksi tikuttavat jousitekstuurit soivat aidon mendelssohnmaisesti. Kehittely on melko tiivis ja kontrolloitu, ja osan huipennus koittaakin vasta käyrätorvien pitkällä äänellä alkavassa laajassa koodassa.
Es-duurissa oleva hidas osa rakentuu romanttisen lämpimästi laulavan, osan aikana erilaisiin orkesteriasuihin pukeutuvan pääaiheensa varaan. 6/4 -tahtilajissa kulkeva menuetti on olemukseltaan lähempänä scherzoa kuin vanhahtavaa menuettia. Levollinen trio, jossa jousten murtosoinnut säestävät puhaltimien koraalisävelmää, muodostaa tehokkaan vastakohdan osan äärijaksoille.
Finaalissa voi ensiosan tavoin kuulla vaikutteita Beethovenilta ja Weberiltä. Osan energistä pääteemaa ja sen ilmaisua jatkavaa siirtymää seuraa erikoinen pizzicato-jakso, joka osoittautuu klarinetin laulaman toisen teeman säestykseksi. Kehittelevänä keinona Mendelssohn käyttää fugatoa, ja myöhemmin kertauksen lopussa toinen fugato vie teoksen mahdikkaaseen duuripäätökseen.
Kimmo Korhonen
