Hammond

perjantai 5.2.2021 19.00 Kausikonsertti
Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus
Platina 2020-2021 Hopea 2020-2021
Osta lippu
perjantai 5.2.2021 19.00 Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus
Platina 2020-2021 Hopea 2020-2021

Musica nova Helsinki -festivaali kurkistaa urbaaniin kaupunkilaiselämään. Steve Reich on äänittänyt teokseensa New Yorkin kaupunkiääniä, ja Charles Ives sitoo sävellyksensä Uuteen-Englantiin. Sami Klemolan kantaesitettävässä konsertossa soivat Hammond-urut, ja konsertin avaa Ruotsin merkittävimpiin nykysäveltäjiin lukeutuvan Lisa Streichin teos Mantel.

Uuden musiikin kokonaisuuden johtaa saksalaiskapellimestari Roland Kluttig, joka toimii tällä hetkellä Grazin oopperan ylikapellimestarina.

Yhteistyössä: Musica nova Helsinki

Taiteilijat

Ohjelma

Konserttiesittely

Klo 18:15-18:45

Kimmo Korhonen esittelee illan konsertin.

Lisa Streich

Mantel, Suomen ensiesitys

Lisa Streich (s. 1985): Mantel

Lisa Streich on ruotsalais-saksalainen säveltäjä (äiti ruotsalainen ja isä saksalainen), joka asui nuorempana kummassakin maassa mutta on nyttemmin löytänyt kotinsa Itämeren rannalta Gotlannista. Hän on opiskellut urkujensoittoa ja säveltämistä mm. Johannes Schöllhornin, Adriana Hölszkyn, Chaya Czernowinin, Beat Furrerin ja Mauro Lanzan johdolla.
Streichin varhaisemmassa tuotannossa on paljon elektronimusiikkia, mutta painopiste siirtyi jo 2010-luvun alkuvuosina soitin- ja vokaalimusiikkiin. Vaikka soittimet sinänsä ovat perinteisiä, hänen keinonsa eivät ole. Hän liikkuu teoksissaan usein lasinhauraiden, hiljaisuuden rajoilla olevien sointien äärellä mutta saattaa halutessaan tuoda luomaansa usein unenomaiseen sointiuniversumiin myös rujoja ja viiltäviä elementtejä. Hän hyödyntää monipuolisesti instrumenttien uusia soittotapoja, ja erilaisten tarkasti määriteltyjen hälysointien käytössä hänen musiikkinsa on sukua hälytehojen mestarille Helmut Lachenmannille, jolle hän onkin omistanut kamariyhtyeteoksensa NEBENSONNEN (2015).
Jousiorkesterille ja lyömäsoittimille sävelletty Mantel (Päällystakki tai Viitta) on valmistunut 2018. Streich on kertonut, että jousisto on hänelle kuin orkesterin nahka. Hän on verrannut sitä nyljetyn käärmeen nahkaan, joka on kuivunut kadulle, tai kuolleen perhosen kuivuneeseen siipeen tai sotilastakkiin ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudassa. Streich on ajatellut takkia (tai manttelia) kahdenlaisena suojana, ensiksikin sellaisena jonka avulla suojaudutaan säätä ja ilmastoa vastaan, ja toiseksi sellaisena, jolla peitetään itsensä muilta ihmisiltä - joko oma keho tai sisäiset tuntemukset. Kirjoittamansa teosesittelyn lopuksi Streich muistuttaa vielä, että Puccinin ooppera Il tabarro (saksaksi Der Mantel) sai kantaesityksensä 14. joulukuuta 1918, ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikoihin, ja Streichin teoksen modernien tekstuurien keskeltä kangasteleekin myös perinteisempiä melodisia aihelmia.

Kimmo Korhonen

Sami Klemola

Uusi teos orkesterille ja Hammond-uruille, ke.

Sami Klemola (s. 1973): Konsertto Hammond-uruille

Sami Klemola kuuluu suomalaisen musiikin vahvasti omaäänisiin tekijöihin. Hän ei ole kiinnostunut perinteisistä melodis-harmonisista rakenteista tai yksityiskohtaisesta motiivisesta työstä vaan keskittää yleensä huomionsa kenttämäisiin tekstuureihin, karheisiin sointeihin ja teräväsärmäiseen intensiteettiin. Hänen työtään ohjaa vahva eksperimentalistinen etsimisen ja kokeilun halu.
Myös elektroniikka muodostaa tärkeän elementin Klemolan musiikissa. Sähköinen maailma toteutuu hänen teoksissaan yleensä soittimia täydentävänä live-elektroniikkana, jolla laajennetaan ja rikastetaan soinnillista ja tekstuurillista ulottuvuutta. Hän on myös toteuttanut useita ääni-installaatioita erilaisiin tiloihin ja tilanteisiin. Klemola on suomalaisen elektroakustista musiikkia esittävän defunensemblen perustajajäsen ja ollut sen taiteellinen johtaja vuodesta 2009. Hän oli vuosina 2016-18 myös nykymusiikkitapahtuma Tampere Biennalen taiteellinen johtaja.
Uusi vuoden 2020 lopulla valmistuva konsertto Hammond-uruille liittyy Klemolan teossarjaan, jonka solistisoittimet esiintyvät vain harvoin perinteisissä taidemusiikin solistitehtävissä. Sarjan työnimenä on "off-repertoire concertos", ja siitä ovat jo valmistuneet konsertto banjolle ja big bandille sekä konsertto Foley-artistille ja orkesterille. Lisäksi suunnitteilla ovat konsertto mekaniikalle ja kinetiikalle sekä konsertto soittimelliselle lauluäänelle, kuorolle ja elektroniikalle.
Tekeillä olevan Hammond-konserton työnimi "Ghost Notes" liittyy soittimen "vuotavien" liukusäätimien (drawbars) tietyissä kombinaatioissa aiheuttamiin varjomaisiin "haamusointeihin". Klemola on kuvaillut konserttoa mm. seuraavanlaisilla termeillä: hauraat sointivärit, karu kauneus, särjetty ääni, valot/varjot, polyrytmiikka, eri musiikinlajien rajapinnat (pop/elektroninen musiikki), optisen ja kineettisen taiteen vaikutus sekä kevyt mutta tiheä (ääni)massa.

Kimmo Korhonen

Steve Reich

City Life

Steve Reich (s. 1936): City Life

Steve Reich etsautui osaksi uuden musiikin historiaa 1960-luvun jälkipuolella yhtenä minimalismin pioneereista. Hänen varhaisia teoksiaan hallitsevat tiiviisti toistuvat, vain vähittäin muuntuvat kuviot ja tekstuurit sekä hitaasti kehkeytyvät harmoniat. Uran edetessä Reich siirtyi kohti monimuotoisempaa ilmaisua, jossa minimalistiset juuret ovat yhä havaittavissa mutta johon on tullut mukaan monia uusia elementtejä.
Reichin myöhempiin merkkiteoksiin kuuluvan City Lifen (1995) taustalla oli ajatus siitä, että musiikissa voidaan käyttää materiaalina mitä tahansa ääniä, ei vain soittaen tai laulaen tuotettuja. Jo 1920-luvulla Edgard Varèse käytti Amériques-teoksessaan sireenejä ja George Gershwin Amerikkalainen Pariisissa –teoksessa autontorvia. Reich puolestaan oli itse jo aiemmin sulauttanut teokseensa Different Trains (1988) äänitettyä puhetta osaksi musiikin sointimaailmaa.
City Life on sävelletty suurelle yhtyeelle, johon kuuluu myös kaksi samplereita soittavaa kosketinsoittajaa. Samplereille on ladattu kaikenlaisia kaupungin ääniä, joista suuren osan Reich on itse äänittänyt New Yorkissa: puhetta, autontorvia, ovien läimäytyksiä, laivojen torvia, hälytysautojen ääniä, työkoneita jne. Äänet erottuvat selvästi kudoksesta mutta ovat samalla sen olennaisia ja rytmisesti tarkasti sijoitettuja musiikillisia elementtejä.
Teoksessa on viisi tauoitta yhteen sidottua osaa, joista syntyy vapaahko kaarimuoto A-B-C-B-A. Ensiosa alkaa rauhallisella koraalimaisella käänteellä ennen kuin pulssirytmit alkavat sykkiä. Toinen ja neljäs osa eivät sisällä lainkaan puhetta ja kumpikin alkaa rauhallisesti mutta tiivistyy sitten sykkeeltään. Keskiosa puolestaan alkaa pelkillä puhe-sampleilla, joiden seuraan soittimet vähitellen liittyvät; tätä osaa Reich on verrannut pioneerivaiheensa nauhateoksiin It's Gonna Rain (1965) ja Come out (1966). Päätösosa muodostuu teoksien osista ilmaisultaan ja sisällöltään tiivistunnelmaisimmaksi, ja sen puhe-samplet on lainattu palomiesten viesteistä World Trade Centerin ensimmäisen, vuoden 1993 terrori-iskun aikana. Päätöksenä kuullaan muunnelma samasta koraalista, jolla teos alkoi.

Kimmo Korhonen

Charles Ives

Three places in New England

Charles Ives (1874-1954): Three Places in New England (Orchestral Set No. 1)

Charles Ivesia on usein luonnehdittu amerikkalaisimmaksi kaikista amerikkalaisista säveltäjistä, mutta samalla hän oli taiteilijana myös ainutlaatuisen yksilöllinen ja omaperäinen. Hän oli päätoimeltaan menestyvä vakuutusalan yrittäjä, mutta piilossa julkisuudelta hän loi laajahkon ja aikanaan hyvinkin modernistisen tuotannon, joka löydettiin laajemmin vasta sen jälkeen, kun hän oli jo lopettanut säveltämisen. Hän kokeili teoksissaan monia uusia keinovaroja, kuten polytonaalisuutta, erilaisia tilavaikutelmia, klustereita eli tiiviitä sävelkimppuja ja mikrotonaalisuutta.
Parhaiten Ives tunnetaan mieltymyksestään lainata perinteisiä amerikkalaisia sävelmiä kuten lauluja, virsiä ja marsseja ja sijoittaa niitä päällekkäin yhtäaikaisesti eri sävellajeihin. Se nousee keskeiseksi rakenneperiaatteeksi myös hänen orkesteriteoksessaan Three Places in New England. Teos on sävelletty alun perin vuosina 1911-14, mutta Ives teki siitä uusitun version 1929. Teoksen kolmessa osassa hän eläytyy kolmen Uuden-Englannin paikan tunnelmiin. Ives oli itse Yhdysvaltain koillisnurkassa sijaitsevan Uuden-Englannin kasvatti, syntynyt Connecticutissa ja opiskellut Yalessa vaikka sitten asuikin pääosan elämästään New Yorkissa.
Hitaasti aaltoilevista päällekkäisistä tekstuureista muotoutuvan ja huipennukseen tiivistyvän avausosan innoittajana on ollut Bostonissa oleva Robert Gould Shaw Memorial, muistomerkki, jolla kunnioitetaan Yhdysvaltain sisällissodassa eversti Shawn johdolla taistellutta mustaihoisten rykmenttiä.
Teoksen räiskyvin osa on keskellä oleva Putnam's Camp, Redding, Connecticut. Se liittyy historialliseen maamerkkiin, jonka läheisyydessä vietetään usein Yhdysvaltain kansallispäivän (the 4th of July) juhlallisuuksia. Niiden tunnelmaa Ives kuvaa kasaamalla erilaisia tuttuja ja vähemmänkin tunnettuja sävelmiä ja marsseja päällekkäin riehakkaan monikerroksiseksi ja paikoin jopa kaoottiseksi sekoitukseksi.
Päätösosan innoittajana on ollut Ivesin ja hänen Harmony-vaimonsa kävelyretki häämatkalla Housatonic-joen rannalla sumuisena kesäpäivänä 1908. Vastapainoksi edellisen osan sointisirkukselle se on pääosin salaperäisesti häilyvää musiikkia, joka kuitenkin kasvaa lopussa painokkaaseen huipennukseen.

Kimmo Korhonen

Palvelut

YHTEISTYÖSSÄ

Musica nova Helsinki
Näytä kaikki konsertit