Divertimento

perjantai 19.2.2021 19.00 Kausikonsertti

Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus

Osta lippu

perjantai 19.2.2021 19.00 Alk. 29/23/12 € Espoon kulttuurikeskus

Taiteilijat
Ohjelma
Palvelut

Konsertin helmenä on tähtiviulisti Baiba Skriden tulkitsema Prokofjevin toinen viulukonsertto, joka on lähtökohdiltaan kansainvälinen teos. Ensimmäinen teema sai alkunsa Pariisissa, toinen Venäjän Voronezhissa ja orkestraatio valmistui Bakun saarella. Konsertissa kuullaan vivahteita myös Tšekeistä, Tanskasta ja Yhdysvalloista.

Konsertin johtaa Saksan nuoriin huippukapellimestareihin kuuluva Clemens Schuldt. Münchenin Kamariorkesterin ylikapellimestarina toimiva Schuldt tunnetaan erityisesti . klassisen ja romantiikan ajan teosten kekseliäistä tulkinnoista sekä siitä, että hän yhdistää ohjelmaan usein vähemmän tunnettuja teoksia sekä nykysäveltäjien teoksia

Taiteilijat

Clemens Schuldt Kapellimestari

Baiba Skride Viulu

Ohjelma

Bohuslav Martinů

La Jolla

Tšekkiläissyntyinen Bohuslav Martinů kuului niihin moniin eurooppalaisiin taiteilijoihin, jotka siirtyivät toisen maailmansodan jaloista Yhdysvaltoihin. Kun hänen vanha kotimaansa ajautui sodan jälkeen 1948 Neuvostoliiton johtamaan itäiseen valtablokkiin, hän päätti jäädä pysyvästi Uudelle mantareelle vaikka sitten muuttikin 1950-luvulla takaisin Eurooppaan ja asui pääasiassa Ranskassa ja Italiassa. Martinů viihtyi hyvin Yhdysvalloissa. Hän sai opetustöitä ja hänen teoksiaan esitettiin kohtuullisen usein. Amerikan-vuosinaan Martinů sävelsi pääasiassa uusbarokkiseen tyyliin, joka herätti vastakaikua paikallisessa yleisössä.

Martinůn laajan, lähes 400 teosta käsittävän tuotannon viehkeimpiin luomuksiin kuuluva sinfonietta La Jolla on valmistunut 1950 San Diegon kaupunkiin kuuluvan La Jollan kaupunginosan musiikkiyhdistyksen tilauksesta. Toiveena oli melodinen ja helposti lähestyttävä teos, ja sellaisen Martinů toteutti. Vaikka hän sävelsi teosta hektisessä New Yorkissa, tuntuu musiikki heijastelevan Meksikon rajan lähellä sijaitsevan La Jollan merenrantakaupungin elämäniloisia tunnelmia. Teos on kirjoitettu pienehkölle orkesterille, jossa Martinůn orkesterissa usein mukana oleva piano toimii normaalia orkesterisoitinta tärkeämmässä obbligato-roolissa.

Kolmiosainen sinfonietta on Martinůn uusbarokkisen tyylin viimeisiä edustajia. Ensiosa puhkeaa soimaan vilkasliikkeisen motorisena ja eloisana, ja hänelle tyypilliseen tapaan rytmisen liikkeen ylle ilmaantuu tuota pikaa laveakaarteinen melodia, joka kelluu synkooppeineen ovelasti vapaana perussykkeestä. Hitaassa osassa laulullinen elementti korostuu, ensin jousten tasaisen säestyksen rinnalle ilmaantuvan pianon pelkistetyn karun melodian muodossa, sitten tunteikkaan nostalgisena viulujen melodialinjana ja intensiiviseen nousuun paisuvana puhaltimien kromaattisena teemana. Päätösosassa ensiosan barokkisen motorinen syke palaa. Osan vauhdikas riento tasaantuu linjakkaan laululliseksi käänteeksi ennen tiiviiksi puristettua loppuriuhtaisua.

Kimmo Korhonen

Sergei Prokofjev

Viulukonsertto nro 2 op. 63

Sergei Prokofjev (1891-1953): Viulukonsertto nro 2 g-molli op. 63

Sergei Prokofjevin kaksi viulukonserttoa sijoittuvat merkittäviin saumakohtiin hänen urallaan. Niistä ensimmäinen valmistui vuosina 1916-17 ja jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan, ennen kuin hän emigroitui Venäjältä vallankumumouksen jaloista länteen, jossa hän vietti pääosin kiertelevää elämää juurtumatta pysyvästi mihinkään. Toinen viulukonsertto (1934-35) oli puolestaan hänen viimeinen länsimaisesta tilauksesta syntynyt teoksensa, ennen kuin hän palasi 1936 lopullisesti vanhaan joskin tällä välin aivan toiseksi muuttuneeseen kotimaahansa. Prokofjev viittasi itsekin kiertolaisvuosiinsa muistellessaan toisen viulukonserton syntyä: "Konserttikiertueiden vaeltelevaa elämäntyyliä heijastaen teos on sävelletty mitä vaihtelevimmissa paikoissa. Ensiosan pääteema on kirjoitettu Pariisissa, toisen osan ensimmäinen teema Voronežissa, soitinnus on viimeistelty Bakussa ja kantaesitys oli joulukuussa 1935 Madridissa."
Toinen viulukonsertto merkitsi avausta sille lämminsointisemmalle ja jopa romanttisemmalle ilmaisulle, joka nousi keskeiseksi Prokofjevin toisella Venäjän-kaudella. Sen tunnetuin ja rakastetuin ilmentymä on baletti Romeo ja Julia, jota hän sävelsi osittain samaan aikaan konserton kanssa. Toinen viulukonsertto on solistisesti vaativa teos mutta välttää silti ulkokohtaisen virtuoosisuuden tunnun, eikä teoksessa ole soolokadenssia.
Ensiosassa sekä sooloviulun yksin esittelemässä venäläissävyisessä avausteemassa että romanttisen laulavassa sivuteemassa korostuu lyyrisyys, mutta osassa on vastapainona myös siirtymäjaksojen oikukkaampaa ilmaisua. Varsinkin sivuteemassa tulee esiin sukulaisuus Romeo ja Julia -baletin rakkausmusiikkiin, ja vaikutelma syvenee entisestään hitaan osan avausteemassa, mutta tässäkin osassa laulavuuteen sekoittuu välitaitteissa liikkuvampaa scherzomaista ainesta. Finaali saa tanssillisen ja loppua kohden viulistisesti terävöityvän ilmeen. Jos osasta haluaa etsiä yhtymäkohtia Romeoon ja Juliaan, voisi sen särmikäs ilmaisu tuoda mieleen Romeon luottoystävän Mercution ilkikurisen hahmon.

Kimmo Korhonen

Hans Abrahamsen

Kymmenen preludia

Tanskan merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Hans Abrahamsen kirjoitti ensimmäiset teoksensa 1960-luvun lopulla jo ennen varsinaisia sävellysopintojaan. Hän kytkeytyi varhaisissa teoksissaan Tanskassa vahvan aseman saavuttaneeseen "Uusi yksinkertaisuus" –suuntaukseen, joka pyrki luomaan vastavoiman kompleksiselle keskieurooppalaiselle modernismille, erityisesti ns. Darmstadtin koulukunnalle. Tärkeitä tekijöitä olivat selkeys, tekstuurien läpikuultavuus, erilaisten tyylielementtien käyttö sekä tietty käsittelytavan objektiivisuus. 1970-luvun lopulta lähtien Abrahamsen ryhtyi soveltamaan subjektiivisempaa, "poeettiseksi" tai "romanttiseksi" luonnehdittua lähestymistapaa, ja hänen ilmaisunsa on jatkunut samoilla linjolla myöhemminkin, myös koko 1990-luvun kestäneen lähes täydellisen sävellystauon jälkeisellä kaudella.

Ten Preludes jousikvartetille (1973) kuuluu Abrahamsenin varhaiskauden avainteoksiin ja avaa hänen neljän jousikvartettonsa sarjan. Teos edustaa hänen "uuden yksinkertaisuuden" ihanteitaan, ja Abrahamsenin mukaan se "koostuu kymmenestä lyhyestä kappaleesta – tai ehkä alusta, jotka on kirjoitettu uudella yksinkertaisella (tai minimalistisella) ja polystilistisellä tyylillä". Vuonna 2010 Abrahamsen teki teoksesta version orkesterille otsikolla Ten Sinfonias.

Teoksen osissa tulee esiin erilaisia tyyliratkaisuja, esimerkiksi avausosa puhkeaa soimaan särmikkään riitasointisena, mutta teoksessa on myös tunteikkaampia tai minimalistisen toisteisia, tekstuuriltaan pelkistetyn yksinkertaisia osia. Osat seuraavat toisiaan joko lyhyiden (quasi attacca) tai pitempien (non attacca) taukojen erottamina tai kahden viimeisen osan tapauksessa tiiviisti peräkkäin (attacca subito). Teoksen edetessä tyylilajit selkeytyvät, ja toiseksi viimeisenä osana on yksiääninen kansanomainen melodia ja päätösosana eloisan tanssillinen barokkipastissi aina muotoa, kertauksin varustettua parimuotoa myöten.

Kimmo Korhonen

Joseph Haydn

Sinfonia nro 90 C-dur

Vaikka Haydn teki sävellystyötään pitkään eristyksissä musiikkimaailmasta, ruhtinas Esterházyn hovimuusikkona, hänen musiikkinsa alkoi levitä jo varhain eri puolille Eurooppaa. 1780-luvulla hän ryhtyi laajentamaan sinfonista imperiumiaan saatuaan työnantajaltaan luvan säveltää sinfonioita myös ulkopuolisille tilaajille. Tässä yhteydessä syntyi koko joukko teoksia ranskalaisille esittäjille, ensin vuosina 1785-86 ns. Pariisilaiset sinfoniat (nrot 82-87), sitten kahdessa erässä viisi seuraavaakin sinfoniaa. Pariisilaiset sinfoniat tilasi paikallinen arvostettu konsertti-instituutio Le Concert de la Loge, jonka perustajajäseniin kuuluneen kreivi Claude-Francois-Marie Rigoley d'Ognyn henkilökohtaisesta tilauksesta syntyivät sinfoniat nro 90-92 (1788-89).

Vaikka sinfonia nro 90 ei kuulu Haydnin tunnetuimpiin teoksiin, se on täynnä omaperäisiä ja uutta luovia ratkaisuja. Ensiosassa Haydn ratkaisi hitaan johdannon ja nopean pääjakson sisäisen yhtenäisyyden ottamalla yhden johdannon motiiveista nopean jakson pääteeman avaussäveliköksi. Sivuteeman esittää ensin huilu, sitten oboe, ja ylipäätään sinfoniassa on paljon sooloja ja puhaltimille itsenäisesti kirjoitettuja jaksoja. Hitaassa osassa Haydn käyttää yhtä suosikkimuotoaan: kahden vuorottelevan teeman muuntelua. Osalle antaa syvyyttä ja rikkautta teemojen eriluonteisuus: ensimmäinen on valoisassa F-duurissa, toinen dramaattisemmin f-mollissa. Ja tässäkin osassa soolojaksot nousevat esiin: huilusoolo duuriteeman muunnelmassa ja sellosoolo molliteeman muunnelmassa.

Menuetti seuraa elegantissa seremoniallisuudessaan ranskalaisia ihanteita, kenties tietoisena kumarruksena kreivi d'Ognyn suuntaan. Pastoraalisessa keskijaksossa (ns. trio-jaksossa) päärooliin nousee oboen soolo. Energinen finaali rakentuu yhden keskeisen teeman ympärille. Osan loppukäänteitä varten Haydnilla on jälleen varattuna yllätys: valelopetus, neljän tahdin tauko ja sen jälkeen siirtymä Des-duuriin, josta hän tavanomaisesta rajusti laajenneen koodan aikana etsiytyy takaisin pääsävellajin C-duurin tukevalle maaperälle.

Kimmo Korhonen