Kauden päätöskonsertin aloittaa Sebastian Fagerlundin tiheäsykkeinen jousiorkesteriteos Strings to the Bone. Kapellimestari Daniel Blendulf ja suomalaisten sydämet vuonna 2017 Maj Lind-kilpailuissa vienyt pianisti Mackenzie Melemed tuovat sen perään slaavilaisen musiikin tuulahduksen. Rahmaninovin ja Šostakovitšin musiikki ravitsevat sielun ja mielen, kunnes jälleen tapaamme.
Tervetuloa seuraamaan Tapiola Sinfoniettan työskentelyä ja valmistautumista illan konserttiin. Avoimet kenraaliharjoitukset alkavat klo 10.00 ja päättyvät klo 13.00. Harjoituksista voi poistua myös tauolla. Harjoitusten esittely klo 9.50 Espoon kulttuurikeskuksen aulassa (2. krs.). Saavuthan ajoissa.
Kimmo Korhonen esittelee illan ohjelman.
Sebastian Fagerlund (s. 1972): Strings to the Bone
Sebastian Fagerlund on tehnyt viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana loistavan läpimurron suomalaisen musiikin eturintamaan. Hänen teoksiaan esitetään ahkerasti Suomessa ja eri puolilla maailmaa, levytyksiä ilmestyy hyvällä tahdilla ja taustalla vaikuttaa arvostettu kustantaja Edition Peters, jonka kanssa hän voi valita tarjotuista tilauksista kiinnostavimmat.
Vaikutteita Fagerlund on ammentanut yhtä lailla 1900-luvun suurilta klassikoilta kuin taidemusiikin ulkopuoleltakin, esimerkiksi erilaisista maailmanmusiikeista, mutta kaiken hän on sulauttanut tiiviiksi ja eheäksi omaääniseksi tyyliksi. Hänen soittimellisesti latautuneen ja tehokkaan ilmaisunsa ääripäitä ovat väkeväsykkeinen rytminen energia ja pysähtyneiden tuokioiden hiljainen, vangitseva intensiteetti.
Fagerlund kohdisti 2010-luvulla päähuomionsa orkesteriteoksiin, konserttoihin ja kamarimusiikkiin, ainoana joskin sitäkin merkittävämpänä sivuaskeleena vokaalimusiikkiin hänen pääteoksiinsa kuuluva ooppera Höstsonaten (2015-17). Jousiorkesteriteos String to the Bone valmistui juuri ennen oopperaa 2014-15 Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin tilauksesta, ja kantaesitys oli Kokkolassa helmikuussa 2016 Daniel Blendulfin johdolla.
Rikasilmeisen ja tiheäsykkeisen jousitekstuurin hallitsema Strings to the Bone korostaa Fagerlundin musiikin rytmisesti energistä ulottuvuutta. Hän on itse luonnehtinut sitä "intensiiviseksi ja virtuoottiseksi, miltei šamanistiseksi kappaleeksi, jossa liikutaan suurista soinnuista ja kokonaisuuksista detaljitason lähes minimalistiseen liikkeeseen". Teos ei silti ole pelkkää kiihkeää rynnistystä, sillä monille Fagerlundin teoksille ominaisesti siinä on vastapainona rauhallisemmin hengittävä suvantovaihe, jossa nousee esiin pitkälinjaista melodiikkaa. Fagerlund on myös todennut, että vaikka teoksessa ei ole suoria viittauksia kansanmusiikkiin, ovat Keski-Pohjanmaan musiikkiperintö sekä tilaajaorkesterin ja hänen oma suhteensa kansanmusiikkiin vaikuttaneet osaan teoksen musiikillisista tapahtumista.
Kimmo Korhonen
Sergei Rahmaninov (1873-1943): Rapsodia Paganinin teemasta op. 43
Vallankumous ja lähtö Venäjältä joulukuussa 1917 olivat traumaattisia kokemuksia Sergei Rahmaninoville ja merkitsivät luomisvoiman ehtymistä moneksi vuodeksi. Ensimmäinen emigroitumisen jälkeinen teos neljäs pianokonsertto valmistui vasta kahdeksan vuoden kuluttua, ja kaikkiaan hän sävelsi viimeisinä 25 vuotenaan vain kuusi teosta. Osittain tähän vaikutti myös se, että valtaosan hänen ajastaan vei loistelias ura pianistina.
Harvoissa Venäjältä lähtön jälkeisissä teoksissaan Rahmaninov ei hylännyt myöhäisromanttisia juuriaan mutta antoi musiikilleen aiempaa teräväpiirteisemmän ilmeen. Siitä todistaa myös hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluva Rapsodia Paganinin teemasta (1934). Nimestä huolimatta kyseessä ei ole vapaamuotoinen rapsodia vaan muunnelmasarja, jonka lähtökohtana on Paganinin sooloviulukapriisi nro 24. Sen teema soveltuu erityisen hyvin muuntelevaan käsittelyyn, ja jo Paganinin omassa teoksessa siitä rakentuu sarja virtuoosisia muunnelmia. Samaa teemaa ovat hyödyntäneet muunnelmien pohjana myös mm. Schumann, Liszt, Brahms ja Lutosławski.
Paganini-rapsodiassa Rahmaninov näyttää leijonankyntensä muunnelmamuodon mestarina, ja pianistisesti se on konserttojen veroinen haaste solistille. Viulut esittelevät teeman vasta johdannon ja ensimmäisen muunnelman jälkeen toisessa muunnelmassa. Teoksen 24 tiiviisti toisiinsa kytkeytyvää muunnelmaa jakaantuvat kolmeen pääjaksoon, joissa on nähty vastaavuus kolmiosaisen konserton kanssa: avausosa (muunnelmat nro 1-10), hidas osa (nro 11-18) ja nopea finaali (nro 19-24). Täysin aukoton jäsentely ei ole, sillä ensimmäisen nopean pääjakson keskellä seitsemäs muunnelma on hidas ja hitaan pääjakson keskellä on myös nopealiikkeisempää ainesta. Seitsemännessä muunnelmassa Rahmaninov tuo mukaan henkilökohtaisen tunnusaiheensa, keskiaikaisen Dies irae –sävelmän, joka esiintyy sävellyksessä myöhemminkin. Teoksen romanttisena ytimenä on hitaan jakson hehkeän tunteikas päätösmuunnelma (nro 18), joka perustuu Paganini-teeman ylösalaiselle versiolle.
Kimmo Korhonen
Dmitri Šostakovitš (1906-1975): Sinfonia nro 1 f-molli op. 10
Harva säveltäjä on murtautunut yhtä sähköistävästi suuren yleisön tietoisuuteen kuin Dmitri Šostakovitš. Hän oli vain 19-vuotias, kun hänen ensimmäinen sinfoniansa (1924-25) esitettiin Leningradissa toukokuussa 1926. Suosionosoitukset olivat myrskyisät, ja yleisö jopa vaati scherzo-osan toistettavaksi. Muutamassa vuodessa sinfonia esitettiin joka puolella musiikkimaailmaa. Berliinissä teoksen johti Bruno Walter, Yhdysvalloissa Leopold Stokowski, ja hiukan myöhemmin Otto Klemperer ja Arturo Toscanini ottivat teoksen ohjelmistoonsa.
Sinfonia oli Šostakovitšin lopputyö Leningradin konservatoriosta. Hänen sävellyksenopettajansa Maksimilian Steinberg tajusi teoksen todellisen arvon ja toimitti partituurin Leningradin filharmonikkojen johtajan Nikolai Malkon nähtäväksi. Tämä oli yhtä vaikutettu teoksesta ja päätti ottaa sen johdettavakseen.
Šostakovitšin ensimmäinen sinfonia on hämmästyttävän omaääninen teos. Jo sen avaustahdeissa, sordinoidun trumpetin repliikissä ja fagotin vastauksessa, syttyy soimaan sinfonisessa yhteydessä uudenlainen kirpeän kuulas sointimaailma. Orkesterin käyttöä hallitsee varma, terävästi piirretty ja liioittelematon ote. Šostakovitšin useimpiin myöhempiin sinfonioihin verrattuna ensimmäinen on muodoltaan kompaktimpi ja ilmeeltään raikkaampi teos, mutta tuttu romanttista sentimentaalisuutta karttava ja usein ironian terävöittämä eetos tulee esiin myös tässä.
Šostakovitš on jäsentänyt sinfonian perinteisen neliosaisen muotokaavan mukaan niin kuin oppilastyöksi tarkoitetulta teokselta voi odottaakin. Avausosassa tunnelmaa etsivää johdantovaihetta seuraa tiiviiksi puristettu sonaattimuotoinen jakso. Toisena on pienen haeskelun jälkeen teemansa löytävä scherzo, jossa on salaperäinen, autiutta henkivä trio-jakso, ja osan tehokkaassa huipennuksessa Sostakovits antaa kahden keskeisen teeman soida päällekkäin. Kolmantena on pitkälinjaisen laulava, hehkuvaan intensiteettiin kasvava hidas osa, josta liu'utaan tauotta teoksen lopulta voitokkaasti päättävään finaaliin.
Kimmo Korhonen
